Kolmastoista
ja (melkein) viimeinen Sookie Stackhouse -kirja. Huhhuh. Tässä
seuraa paljastuksia
sarjaan ja etenkin sen lopetukseen; lue varoen, jos et ole vielä
loppuun asti päässyt etkä halua pilata itseltäsi yllätystä. Ja
vielä toinenkin varoitus: luvassa raivoamista ja valitusta.
Telepaattitarjoilija
Sookieta syytetään murhasta:
entinen ystävä ja sittemmin vihollinen Arlene nimittäin löydetään
Merlotte'sin roskiksesta sankarittaremme huivilla kuristettuna. Apuun
ryntäävät kaikki vanhat ystävät edellisistä kirjoista aivan
kuin kenelläkään ei olisi mitään parempaa tekemistä. Ja yhtäkkiä kaikki Bon Tempsin ennen niin ennakkoluuloiset asukkaatkin ovat Sookien puolella.
Miessuhteista
sen verran, että välit viikinkivamppi Ericiin ovat selvästi
kylmenneet edellisen osan lopun tapahtumien myötä. Vierestä taitaa
kuitenkin löytyä saman tien uusi (vanha) mies ystäväksi pienen
yksinäisen telepaatin sänkyä lämmittämään. No, sitä
edellisosassa jo taidettiin hiukan pohjustaakin.
Mitä
tälle sarjalle oikein tapahtui?
Se alkoi räväkästi, seksikkäästi, vauhdikkaasti; nyt mistään
sellaisesta ei löydä jälkeäkään edes vainukoiran avulla.
Ketä
kiinnostaa lukea siitä, kun Sookie vastailee tavanomaisiin
sähköposteihin? Tai poistaa spämmiviestejä? Tai siitä, kuinka vankilavaatteiden oranssi niin
ei sovi hänelle? Tai siitä, kuinka saadaan sileät sääret? Tai
miten pukeutua rivitansseihin? Rivitansseihin?!
No
entä juoni? Mikä juoni?
Oliko sellaista? Ei. Tai jos oli, se katosi täysin jonnekin
puutarhanhoidon ja ruoanlaiton väliseen rakoon ja rupesi siellä
kasvamaan hometta.
Ja
sen, mitä siitä jäi jäljelle, oli joku ampunut täyteen reikiä.
Esimerkiksi: kun Amelian isällä on käytössään toivomus, miksi
hän käyttää sen siihen, että saisi käsiinsä Sookien omistaman
keijutaikakalun? Taikakalun, joka takaa omistajalleen yhden
toivomuksen? Mitä hittoa?
Juonenkuljetus
oli todella kökköä. Sookieta viedään tapahtumiin kuin
tuuliajolla kelluvaa paattia, ja sattumalla on suurempi vaikutus
hänen kohtaloonsa kuin päättäväisellä etsiväntyöllä. Koko
New Orleansista asti saapunut Team Sookie ei tunnu saavan aikaan
yhtään mitään, vaikka joukossa on voimakkaita noitia ja
puolidemoneja. Kaikki perustuu johonkin sattumalta hämärässä
nähtyyn liikkeen häivähdykseen poliisiauton lähettyvillä tai
epämääräisiin tuntemuksiin, joita ei sen enempää selitetä.
Mihin katosi se vahva ja itsevarma nainen, joka ihastutti sarjan
alussa? Se, joka osasi kiskoa itsensä ulos pahemmastakin pulasta ja
pelastaa samalla toverinsakin? Ja mitä hyötyä telepaattisista
kyvyistäkään oli? Ei mitään.
Entä
ne kaikki turhat langanpätkät? Jos meinaa pitkän kirjasarjan vikan
osan alussa esitellä Paholaisen, niin minkälainen kirjailija jättää
näin herkullisen hahmon käsittelyn vain muutamaan sivuun ja sitten
unohtaa koko tyypin? Vihje: nimikirjaimet C. H. viittaavat kyseiseen
kirjailijaan. Tai mikäs tämä Ericin toinen ”tytär” oikein
oli? Karin Slaughter? Kirjailija vai? Ihan tosissaan, miksi tällainen
tärkeä hahmo tuli mukaan vasta nyt, ja miksi hänen roolinsa oli
yhtä tyhjän kanssa? Mikä oli pointti tuoda vampyyrileidiä
ollenkaan esille, jos häntä ei sitten kuitenkaan kunnolla
hyödynnetty? Ja kaikki aiemminkin sarjassa viritellyt kysymykset ja
kiinnostavat alut katosivat jonnekin nopeammin kuin juustokakku
meikäläiseen (eli aikamoista vauhtia).
Ja
sitten on tämä pahiskavalkadi. Pitikö sitä ihan oikeasti kaapia
vanhojen pahisten pataa pohjia myöten, että varmasti saatiin mukaan
mahdollisimman monta jo ennen esiintynyttä häiskää? Ja mitä
motiiveja näillä tyypeillä oikein oli? Minä ainakaan en voi
ymmärtää mentaliteettia, joka kiertyy täydellisesti ja
kokonaisvaltaisesti jonkun yhden ihmisen (usein lähes
perusteettoman) vihaamisen ympärille.
Kosto
voi olla tehokas motiivi, mutta silloin syyn siihen täytyy olla
tarpeeksi voimakas, jotta minä uskoisin siihen. Ei tällainen:
haluaisin mahtavan taikaesineen, jollainen Sookiella sattuu olemaan,
mutta eiiih, hän ehtii käyttää sen (se kun on hänen ikioma) ennen kuin saan sen ryövättyä häneltä. Kostan!
Pyhitän koko elämäni kostolle! Tai tällainen: työnantajani
muuttui epämiellyttäväksi, kun alkoi vihata Sookieta, ja muutenkin
olen kuolemassa aidsiin. Kaikki on Sookien syytä! Ihan kaikki!
Missä
oli erotiikka?
Seksikohtaus ei todellakaan herättänyt minkäänlaisia tunteita,
tai ainakaan niitä, joita sen oli kai tarkoitus. Halusin
romantiikkaa, sain jotain ihan muuta: ällötysreaktion. Ei siinä
nyt välttämättä edes seksiä olisi kaivattu, kunhan olisi ollut
edes himokkaita kuvauksia miehisestä vetovoimasta (joita kyllä
muistan lukeneeni aiemmista osista). Mutta ei.
Mikä
pointti oli marssittaa kaikki vanhat rakkaudet kuvioihin mukaan? Ei
mikään. Miekkosten tekemiset Sookien pelastamiseksi vankilalta
olisi voinut hoitaa muutenkin (selvästi luontevammin). Oliko
tarkoitus vain antaa lukijoille viimeinen vilaus vanhoihin tuttuihin?
Ehkä, mutta turhaa se oli silti. Lukija ei nimittäin saanut edes
kuvailua vampyyrien, ihmissusien tai -tiikerien komeudesta,
lihaksista ja fyysisestä vetovoimasta, ei mitään kyteviä tunteita
tai edes verhottua himoa. Kylmää oli kuin avannossa.
Nyt
joku valistunut kai sanoo, että ehkä tarkoitus oli ohjata lukijaa
hyväksymään Sookien lopullinen valinta. Näyttämällä kaikkien
entisten heilojen soveltumattomuus ei jäljelle voi jäädä kuin se
yksi oikea. Ei, ei, ei. Eikö niiden entisten kanssa ollut poikki jo
ajat sitten, mitä ne enää täällä kummittelevat? Eikö
soveltumattomuuden olisi pitänyt käydä selväksi jo silloin, kun
erottiin?
No
niin, se valinta ei siis osunut Ericiin.
Kuten kai suurin osa sarjan fanilaumasta, minäkin olin viikingin
puolella aivan loppuun asti. Hetken jo toivoin vielä tässäkin
osassa, että ehkä sittenkin; ehkä tässä on nyt vain meneillään
jokaiseen ihmissuhteeseen kuuluva kriisi, ehkä aikuiset ihmiset (ja
vampyyrit) ovat tarpeeksi kypsiä pääsemään siitä yli. Mutta ei.
Lätkis vaan kuului, kun Harris mäjäytti fanejaan naamalle.
”Myydäänpäs tää lukijoiden suosikki nyt seksiorjaksi Oklahoman
kuningattarelle, joo, loistava idea.”
Okei,
täytyy myöntää, että tämän kyllä saattoi arvata jo melkein
alusta asti. Siis: onnellinen loppu muodonmuuttaja Samin kanssa. Se
turvallinen vaihtoehto; se, joka on uskollisesti (ja joskus
kirjaimellisesti) koiran lailla vahtinut sankarittaremme
edesottamuksia sivusta. Se paras ystävä -vaihtoehto. Se, joka
jokaisessa teinileffassa on lopulta se oikea. Mutta pitikö sen
tajuamiseen tosissaan käyttää kolmetoista
kirjaa?
Sinänsä
minulla ei ole mitään Samia vastaan, satuin vain pitämään näiden
kahden suhteesta enemmän ystävinä. Onko tämä nyt kirjailijan
mielipide siitä, että nainen ja mies eivät voi pysyä pelkkinä
ystävinä? Ärsyttävää. Ja siis oikeasti, eikö tällaisilta
kirjoilta haeta enemmän sitä epärealistista vaihtoehtoa, sitä
seikkailullista, seksuaalista ja haluttavaa? Ei sitä kilttiä
perheenisää, joka vastuullisesti maksaa veronsa ja tuo leivän
pöytään. Tämän pitäisi olla fantasiaa,
ei sen enempää. Viihdettä. Tämä kirjallinen pökäle ei ollut
edes viihdyttävä.
Joo,
tiedän, tämä kuulostaa nyt siltä, että olen vain joku vitsin
viikingin palvoja, ja siksi kirjalle kimmastunut, mutta ei se nyt
ihan niinkään ole. Jäi vain tunne, että Harris yrittää kuvata
todellisia ihmissuhteita, mutta menee ihan metsään joka kerta. Sam
oli kai se ”todellinen” vaihtoehto, Eric (ja muut) vain sellaista
seksifantasiaa. Mutta kun jo useamman kirjan ajan on yritetty kuvata
Ericin ja Sookien suhdetta todellisena parisuhteena, niin minä
ainakin olisin halunnut nähdä näiden kahden selvittävän
ongelmiaan kypsien ihmisten tavoin. Vaikka se olisi sitten
johtanutkin lopulta eroon, mutta ainakin niin, että asioista olisi
kunnolla puhuttu ensin. Ei vain niin, että molemmat kantavat
yhtäkkiä kaunaa toisilleen cluviel dorin tapauksesta, ja sitten
erotaan saman tien. Tai no, ei sentään ihan saman tien, ensin
angstataan kuin teinit. Ja sitten koko rakkaus unohdetaan kuin sitä
ei koskaan olisi ollutkaan.
Kerrataan
nyt vielä: minulla ei ole mitään Samia vastaan. On hän sentään
parempi vaihtoehto kuin suurin osa muista sarjassa esiintyneistä
miehistä, ja parempi Sam kuin joku vanhojen tuhkien uudelleen
lämmitys. Enemmänkin kyse on siitä, miten
tämä suhde ja loppuratkaisu oli rakennettu. Ei hyvin. Ne sivut,
joilla Sookien tunteet Ericiä kohtaan haipuivat ja uusi rakkaus
alkoi sytytellä itseään, taisivat tipahtaa jonnekin Harrisin
printterin taakse ja maatua sinne. Kyllä minä osaan syttyä uusille
kirjallisille rakkauksille, vaihtaa fanituksen kohdetta (kuten
Billistä Ericiin aikoinaan), mutta se vaatii riittävää
pohjustusta. Tässä sitä ei ollut.
Ainut
hyvä puoli oli kai se, että ei siinä onneksi kauaa mennyt.
Teksti on niin kevyttä, että sitä voi lukea täysin ilman
ajatuksia. Itse asiassa on parempi, kun jättää ajatukset täysin
ulos yhtälöstä. Ne tulevat vain tielle, jos niitä ei karkota
jonnekin naapurigalaksin tienoille.
Joskus
syksyllä sarjaan on ilmeisesti tulossa vielä jonkinlainen
jälkiteos, joka kertoo hahmojen myöhempiä vaiheita. En tiedä
jaksanko teokseen edes tarttua, vähän on rahastuksen makua. Niin
kuin toki tässäkin, eli onneksi en siihen vähiä pennosiani uhrannut
vaan lainasin kirjastosta.
Ja
onneksi telkkarissa sarja näyttää köröttelevän varsin erilaisia
raiteita pitkin. Toivoisin, että se on suuntaamassa jotain aivan
toista asemaa kohti.
Dead Ever Afterin
suurin vika: se ei vaan ollut viihdyttävä.
Kaikki se hulluus ja seksikkyys, joka sarjassa alun perin viehätti,
oli tähän osaan mennessä haihtunut taivaan tuuliin. Ei jälkeäkään
kipakasta päähenkilökertojasta, ei muistoakaan juonesta, ei edes
kaukaista unta erotiikasta. Miehiä ja muitakin hahmoja oli aivan
liikaa, kun jokainen joskus aiemmin kohdattu tyyppi (mies) piti
jostain syystä tavata vielä kerran. Silti unohdettiin ne, jotka
olisivat olleet kiinnostavimpia, tai edes tuoneet vaihtelua urhojen
Mister Sookielover -kilpailulle: Bubba ja Hunter. Tai Niall. Ja
pahisten kierrätys oli aivan uskomatonta, vaikka tarjolla olisi
ollut oikea Paholainenkin siihen rooliin.
En voi
suositella tätä kuin kaikista masokistisimmille sieluille, paitsi
jos välttämättä pitää saada sarja päätökseensä asti
luettua. Se voi olla vahva tunne, kun on kaksitoista osaa jo läpi
kahlannut: tiedän kokemuksesta.
~ ~ ~
No
joo, nyt kun sain tämän purettua, voinkin lähteä takaisin mökille
rauhoittumaan. Blogi jää nyt siis kesälomalle hetkeksi. Hyvää
heinäkuuta kaikille!