lauantai 27. syyskuuta 2014

Yösirkus: Kaunis kinuskinmakuinen pannukakku

Erin Morgenstern:
        Yösirkus (Basam Books, 2012, suom. Hanna Toivonen)
        alkuteos: The Night Circus (2011)


Olin jo monta kertaa kävellyt tämän ohi kirjastossa harkiten: pitäisikö? Joko nyt ehkä? Mielessäni pyöri: ”Sirkus! Taikureita! Kaunis graafinen kansi!” Ja sitten: ”Noin paksu! En ehdi!” No, lopulta siis sorruin kantamaan sen kotiin asti, ja nyt on hiukan ristiriitainen olo teoksesta.

Kaksi nuorta taikuria kilpailevat taidoillaan 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Kaikki perustuu heidän opettajiensa vedonlyöntiin, eikä Celialla ja Marcolla ole kunnolla tietoa, kuinka tiukasti heidät oikein on sidottu pelilautaan kiinni. Areenana toimii mustavalkoinen maailmaa kiertävä sirkus, Le Cirque des Rêves eli unelmien tai unien sirkus. Todellisuuden rajoja venytetään taikuudella, ja yleisö luulee kyseessä olevan vain silmänkääntötemppuja. Juonesta ei oikeastaan kannata liikaa kertoa, minusta jopa teoksen takakansi paljasti vähän liikaa sisällöstä.

Kerronta vaatii melkoisesti keskittymistä, sillä luvut hyppivät eri aikatasoilla. Onneksi sentään lukujen alkuihin on ystävällisesti merkitty tapahtuma-aika, mutta kyllä lukeminen silti vaatii monien lankojen yhtäaikaista ja tarkkaa käsittelyä. Välillä ratkaisu tuntui turhan kikkailevalta, välillä se taas loi unenomaista tunnelmaa, joka sopi kirjaan mainiosti.

Kuten sanottua: Sirkus! Taikureita! Kaunis graafinen kansi! Joskus pentuna olen itse käynyt viimeksi sirkuksessa, mutta lievä ihastumiseni niihin perustuu enemmänkin friikkishow-tyyppisiin juttuihin populaarikulttuurissa; sellaisiin kuin tv-sarja Carnivàle tai se yksi jakso X-Filesissa (”Humbug”). Le Cirque des Rêves oli paikkana jännittävä, mielikuvituksen lentoon nostattava, ihana. Melkein haistoin kinuskiomenan omalla kotisohvallani, jossa oikeasti tuoksui korkeintaan kalakeitto.

Alkupuoliskon luin oikein haltioissani. Sirkuksessa kaikki tuntui niin upealta ja ihmeelliseltä, että kuvailuja oli ilo lukea. Loppua päin aloin kuitenkin kaivata jotakin vähän muutakin, mutta en oikeastaan kunnolla saanut sitä. Loisteliaat sirkuskuvaukset vain jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat. Ihmiset tuntuivat olevan sivuosassa, kun sirkus oli varastanut päähenkilön paikan yksinään.

Niin, se taianomainen sirkus. Minähän siis yleensä rakastan taikuutta, mutta voisiko olla, että tässä sitä oli jo liikaa? Onko se mahdollista? Tai ehkä minua häiritsi se, että oikeastaan kaikki tuntui olevan mahdollista. Taikuudella ei ollut minkäänlaisia rajoja tai sääntöjä, sen toimintaperiaatteita ei selitetty, eikä kerrottu siitäkään, kun Celia ja Marco tekivät taikojaan. Näytettiin kyllä, mitä taiat saivat aikaan, mutta ei sitä, miten se tapahtui. Pääni sisällä kaikui: Miten? Miten? Miten?...

Jossain vaiheessa minua rupesi lisäksi ärsyttämään se niin loppuun asti harkittu visuaalinen maailma. Mustaa, valkoista ja hopeaa. Mustaa, valkoista ja hopeaa. Mustaa, valkoista ja – arvaako kukaan? Hopeaa. Väliin tehosteeksi vähän punaista (miten originelli väriyhdistelmä). Sitten sen jonkun kerran kun ollaan jossain värikkäässä paikassa, niin sekin on täydellisesti laskelmoidun oloista. Itse olisin kaivannut vähän jotain rosoa. Ja sen lisäksi mielestäni lopullisen harkittu visuaalinen ilme kuuluu elokuviin, ei kirjoihin, joissa pitää antaa lukijan mielikuvitukselle enemmän tilaa.

Tuo laskelmallisuuden tunne minulle tuli vähän koko kirjasta. Ainakin jotkut hahmoista olivat jotenkin niin siloisia, niin puhtoisia, niin rakennettuja, että jäivät minulle hitusen etäisiksi ja lättänöiksi. En siis tarkoita, että hahmot olisivat olleet Mary Sue -tyyppisiä täydellisyyksiä, vaan enemmänkin sitä, että he tuntuivat niin kovin rakennetuilta; hyvien ja huonojen puolien laskelmallisilta tuotteilta enemmän kuin todellisilta.

Etäisyyden tunne vaikutti minuun sitenkin, etten oikein uskonut tuohon juonen kannalta niin keskeiseen rakkaustarinaan. Rakkaus ilmestyi kuvioihin jostain puun takaa turhan yllättäen, enkä minä jaksanut nähdä sitä kovinkaan todellisena ja kestävänä, vaikka se olisikin ollut kuinka olennainen tarinassa. Jopa niin olennainen, että pikkuisen tekisi mieli merkata tämä paranormaaliksi romantiikaksi, kun kaikki tuntui lopulta pyörivän sen rakkauden ympärillä. Mutta minulle jäi kuitenkin tunne, että tämä ”lumoava rakkaustarina” (kuten takakansi sanoo) tapahtui jossain toisessa kirjassa.

Pituutta vain yksinkertaisesti on liikaa. Nelisensataa sivua, joita olisi voinut reilusti karsia. Ymmärrän kyllä, että pyrkimys on ollut viipyilevään, hitaaseen tarinaan, eikä siinä sinänsä mitään vikaa (vaikka itse pidänkin enemmän nopeatempoisemmista). Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että reippaalla tiivistämisellä tästä olisi saanut moninkertaisesti paremman. Välillä junnataan kuin suossa rämpivä sienestäjä.

Kaiken tämän jälkeen minua ei edes palkittu hämmästyttävän upealla loppuratkaisulla. Siinä oli nimittäin vähän liikaa deus ex machina -fiilistä minun makuuni. Mistä tämä täysin ulkopuolinen maalaispoika oikein tuli?! Miksi? Ratkaisua olisi voinut avata vähän enemmän. Ei siis olisi kaikkea tarvinnut täydellisesti selittää, mutta nyt loppu jäi minulle hiukan liiankin hämäräksi.

Teos oli täynnä hienoa tunnelmaa, muttei puutteistakaan pulaa ollut. Lukemisen jälkeen minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi pienoinen ellotus, aivan kuin olisi syönyt liikaa sokerikuorrutteista kermakakkua. Siis hyvää ja kaunista, mutta liika on liikaa, ja olisi siinä voinut jotain suolaistakin haukkaista välissä.

3 kommenttia:

  1. Hei!

    Olen kirjallisuuden opiskelija Itä-Suomen yliopistossa ja teen pro gradua Kari Hotakaisen teosten vastaanotosta kirjablogeissa ja ammattikritiikissä. Teokset ovat Luonnon laki, Jumalan sana, Ihmisen osa ja Juoksuhaudantie. Tutkin sitä, miten edellä mainittuja teoksia on arvotettu.

    Olen huomannut, että sinulla on kirjoituksia juuri näistä teoksista. Kaipaan kuitenkin enemmän tietoja sinusta, jotta voisin muodostaa lukijakuvaa. Kaikkia tietoja käsitellään luottamuksellisesti. Käytän lopullisessa työssäni nimimerkkiäsi. Tarvitsisin sinusta seuraavia tietoja: ikä, sukupuoli, ammatti, koulutus ja asuinpaikkakunta. Lähetä tiedot sähköpostiini mahdollisimman pian: helipaa@student.uef.fi.

    Jos kaipaat lisätietoja tutkimuksestani, vastaan tiedusteluihin mielelläni. Kiitos vastaamisesta!

    Terveisin
    Heli Paakkunainen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heipähei!

      Pahoittelen, kun en ole ehtinyt vastaamaan. Enkä oikeastaan nytkään haluaisi kovin tarkkoja tietoja antaa (jos asia on vielä ajankohtainen). Minä kun yritän pitää sellaista linjaa, että itselläni ei olisi väliä; että minusta saisi riittävän kuvan lukemalla kirjoittamiani tekstejä. Vaikka käyttäisitkin nimimerkkiäni tutkielmassasi, se ei minulle riitä. Haluan säilyttää anonymiteettini sitäkin pidemmälle - myös niin, että kommunikointi tapahtuu tämän blogin kautta; siksi vastaan tässä enkä sähköpostiin (toivoen, että siitä huolimatta löydät tämän vielä). Jotain jos sanoisin sellaista, mikä mahdollisesti on käynyt ainakin rivien läpi ilmi muista yhteyksistä... Sukupuoli: nainen (olisi ehkä voinut arvata Barbi-kuvasta ja eräistä kirjavalinnoista). Ikä: aikuinen (sopivan ikäinen - ei liian vanha eikä liian nuori). Ammatti: hmmm, ikuinen opiskelija? Asuinpaikkakunta: Etelä-Suomessa suuressa kaupungissa. Kiitän kiinnostuksesta ja olen pahoillani, etten tämän tarkempi voi olla. Kissat ovat salaperäisiä eläimiä - siniset vielä tavallisiakin enemmän.

      Poista