Erin Morgenstern:
Yösirkus
(Basam Books, 2012, suom. Hanna Toivonen)
alkuteos:
The Night Circus
(2011)
Olin
jo monta kertaa kävellyt tämän ohi kirjastossa harkiten:
pitäisikö? Joko nyt ehkä? Mielessäni pyöri: ”Sirkus!
Taikureita! Kaunis graafinen kansi!” Ja sitten: ”Noin paksu! En
ehdi!” No, lopulta siis sorruin kantamaan sen kotiin asti, ja nyt
on hiukan ristiriitainen olo teoksesta.
Kaksi
nuorta taikuria kilpailevat taidoillaan 1800- ja 1900-luvun
vaihteessa. Kaikki
perustuu heidän opettajiensa vedonlyöntiin, eikä Celialla ja
Marcolla ole kunnolla tietoa, kuinka tiukasti heidät oikein on
sidottu pelilautaan kiinni. Areenana toimii mustavalkoinen maailmaa
kiertävä sirkus, Le Cirque des Rêves
eli unelmien tai unien sirkus. Todellisuuden rajoja venytetään
taikuudella, ja yleisö luulee kyseessä olevan vain
silmänkääntötemppuja. Juonesta ei oikeastaan kannata
liikaa kertoa, minusta jopa teoksen takakansi paljasti vähän liikaa
sisällöstä.
Kerronta vaatii melkoisesti
keskittymistä, sillä luvut hyppivät eri aikatasoilla. Onneksi
sentään lukujen alkuihin on ystävällisesti merkitty
tapahtuma-aika, mutta kyllä lukeminen silti vaatii monien lankojen
yhtäaikaista ja tarkkaa käsittelyä. Välillä ratkaisu tuntui
turhan kikkailevalta, välillä se taas loi unenomaista tunnelmaa,
joka sopi kirjaan mainiosti.
Kuten sanottua: Sirkus! Taikureita!
Kaunis graafinen kansi! Joskus pentuna olen itse käynyt viimeksi
sirkuksessa, mutta lievä ihastumiseni niihin perustuu enemmänkin
friikkishow-tyyppisiin juttuihin populaarikulttuurissa; sellaisiin
kuin tv-sarja Carnivàle tai
se yksi jakso X-Filesissa
(”Humbug”). Le Cirque des Rêves oli paikkana
jännittävä, mielikuvituksen lentoon nostattava, ihana. Melkein
haistoin kinuskiomenan omalla kotisohvallani, jossa oikeasti tuoksui
korkeintaan kalakeitto.
Alkupuoliskon luin oikein haltioissani.
Sirkuksessa kaikki tuntui niin upealta ja ihmeelliseltä, että
kuvailuja oli ilo lukea. Loppua päin aloin kuitenkin kaivata jotakin
vähän muutakin, mutta en oikeastaan kunnolla saanut sitä.
Loisteliaat sirkuskuvaukset vain jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat.
Ihmiset tuntuivat olevan sivuosassa, kun sirkus oli varastanut
päähenkilön paikan yksinään.
Niin, se taianomainen sirkus. Minähän
siis yleensä rakastan taikuutta, mutta voisiko olla, että tässä
sitä oli jo liikaa? Onko se mahdollista? Tai ehkä minua häiritsi
se, että oikeastaan kaikki tuntui olevan mahdollista. Taikuudella ei
ollut minkäänlaisia rajoja tai sääntöjä, sen
toimintaperiaatteita ei selitetty, eikä kerrottu siitäkään, kun
Celia ja Marco tekivät taikojaan. Näytettiin kyllä, mitä taiat
saivat aikaan, mutta ei sitä, miten se tapahtui. Pääni sisällä
kaikui: Miten? Miten? Miten?...
Jossain vaiheessa minua rupesi lisäksi
ärsyttämään se niin loppuun asti harkittu visuaalinen maailma.
Mustaa, valkoista ja hopeaa. Mustaa, valkoista ja hopeaa. Mustaa,
valkoista ja – arvaako kukaan? Hopeaa. Väliin tehosteeksi vähän
punaista (miten originelli väriyhdistelmä). Sitten sen jonkun
kerran kun ollaan jossain värikkäässä paikassa, niin sekin on
täydellisesti laskelmoidun oloista. Itse olisin kaivannut vähän
jotain rosoa. Ja sen lisäksi mielestäni lopullisen harkittu
visuaalinen ilme kuuluu elokuviin, ei kirjoihin, joissa pitää antaa
lukijan mielikuvitukselle enemmän tilaa.
Tuo laskelmallisuuden tunne minulle
tuli vähän koko kirjasta. Ainakin jotkut hahmoista olivat
jotenkin niin siloisia, niin puhtoisia, niin rakennettuja,
että jäivät minulle hitusen etäisiksi ja lättänöiksi. En siis
tarkoita, että hahmot olisivat olleet Mary Sue -tyyppisiä
täydellisyyksiä, vaan enemmänkin sitä, että he tuntuivat niin
kovin rakennetuilta; hyvien ja huonojen puolien laskelmallisilta
tuotteilta enemmän kuin todellisilta.
Etäisyyden tunne vaikutti minuun
sitenkin, etten oikein uskonut tuohon juonen kannalta niin keskeiseen
rakkaustarinaan. Rakkaus ilmestyi kuvioihin jostain puun takaa turhan
yllättäen, enkä minä jaksanut nähdä sitä kovinkaan todellisena
ja kestävänä, vaikka se olisikin ollut kuinka olennainen
tarinassa. Jopa niin olennainen, että pikkuisen tekisi mieli merkata
tämä paranormaaliksi romantiikaksi, kun kaikki tuntui lopulta
pyörivän sen rakkauden ympärillä. Mutta minulle jäi kuitenkin
tunne, että tämä ”lumoava rakkaustarina” (kuten takakansi
sanoo) tapahtui jossain toisessa kirjassa.
Pituutta vain yksinkertaisesti on
liikaa. Nelisensataa sivua, joita olisi voinut reilusti karsia.
Ymmärrän kyllä, että pyrkimys on ollut viipyilevään, hitaaseen
tarinaan, eikä siinä sinänsä mitään vikaa (vaikka itse pidänkin
enemmän nopeatempoisemmista). Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä,
että reippaalla tiivistämisellä tästä olisi saanut
moninkertaisesti paremman. Välillä junnataan kuin suossa rämpivä
sienestäjä.
Kaiken tämän jälkeen minua ei edes
palkittu hämmästyttävän upealla loppuratkaisulla. Siinä oli
nimittäin vähän liikaa deus ex machina -fiilistä minun
makuuni. Mistä tämä täysin ulkopuolinen maalaispoika oikein
tuli?! Miksi? Ratkaisua olisi voinut avata vähän enemmän. Ei siis
olisi kaikkea tarvinnut täydellisesti selittää, mutta nyt loppu
jäi minulle hiukan liiankin hämäräksi.
Teos oli täynnä hienoa tunnelmaa,
muttei puutteistakaan pulaa ollut. Lukemisen jälkeen minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi
pienoinen ellotus, aivan kuin olisi syönyt liikaa
sokerikuorrutteista kermakakkua. Siis hyvää ja kaunista, mutta
liika on liikaa, ja olisi siinä voinut jotain suolaistakin
haukkaista välissä.
Hei!
VastaaPoistaOlen kirjallisuuden opiskelija Itä-Suomen yliopistossa ja teen pro gradua Kari Hotakaisen teosten vastaanotosta kirjablogeissa ja ammattikritiikissä. Teokset ovat Luonnon laki, Jumalan sana, Ihmisen osa ja Juoksuhaudantie. Tutkin sitä, miten edellä mainittuja teoksia on arvotettu.
Olen huomannut, että sinulla on kirjoituksia juuri näistä teoksista. Kaipaan kuitenkin enemmän tietoja sinusta, jotta voisin muodostaa lukijakuvaa. Kaikkia tietoja käsitellään luottamuksellisesti. Käytän lopullisessa työssäni nimimerkkiäsi. Tarvitsisin sinusta seuraavia tietoja: ikä, sukupuoli, ammatti, koulutus ja asuinpaikkakunta. Lähetä tiedot sähköpostiini mahdollisimman pian: helipaa@student.uef.fi.
Jos kaipaat lisätietoja tutkimuksestani, vastaan tiedusteluihin mielelläni. Kiitos vastaamisesta!
Terveisin
Heli Paakkunainen
Heipähei!
PoistaPahoittelen, kun en ole ehtinyt vastaamaan. Enkä oikeastaan nytkään haluaisi kovin tarkkoja tietoja antaa (jos asia on vielä ajankohtainen). Minä kun yritän pitää sellaista linjaa, että itselläni ei olisi väliä; että minusta saisi riittävän kuvan lukemalla kirjoittamiani tekstejä. Vaikka käyttäisitkin nimimerkkiäni tutkielmassasi, se ei minulle riitä. Haluan säilyttää anonymiteettini sitäkin pidemmälle - myös niin, että kommunikointi tapahtuu tämän blogin kautta; siksi vastaan tässä enkä sähköpostiin (toivoen, että siitä huolimatta löydät tämän vielä). Jotain jos sanoisin sellaista, mikä mahdollisesti on käynyt ainakin rivien läpi ilmi muista yhteyksistä... Sukupuoli: nainen (olisi ehkä voinut arvata Barbi-kuvasta ja eräistä kirjavalinnoista). Ikä: aikuinen (sopivan ikäinen - ei liian vanha eikä liian nuori). Ammatti: hmmm, ikuinen opiskelija? Asuinpaikkakunta: Etelä-Suomessa suuressa kaupungissa. Kiitän kiinnostuksesta ja olen pahoillani, etten tämän tarkempi voi olla. Kissat ovat salaperäisiä eläimiä - siniset vielä tavallisiakin enemmän.
Onpas hieno! :)
VastaaPoista