Ben Aaronovitch:
Moon Over Soho
(2011)
Kirja
jatkaa siitä, mihin Rivers of London
jäi. Luvassa lisää velhopoliisin seikkailuja Lontoon kaduilla,
tällä kertaa jazzin säestyksellä.
Poliisikonstaapeli
Peter Grant jatkaa velhouden alkeiden opiskelua ylikomisarionsa
ohjauksessa. Sattumalta
hän törmää mystisesti kuolleiden jazz-muusikoiden tapaukseen, kun
kuulee eräästä ruumishuoneelle kannetusta raadosta vestigian,
eräänlaisen taikuuden jättämän kaiun. Se viittaa siihen, että
kuolema ei ollut luonnollinen. Pian tilastoista löytyy valtava määrä
muitakin heti keikan jälkeen kuolleita muusikoita, eikä kaava voi
olla vain sattumaa. Jazz-vampyyrejako on liikkeellä vai mitä?
Ruumishuone täyttyy myös muulla tavalla kuolleista asukkaista; miehistä, joilta on purtu sukuelimet pois. Yögh.
Naisrintamalta
löytyy uusi tulokas: jazzin ystävä Simone, jonka kanssa Peter
alkaa viettää yhä enemmän aikaa. Vanha poliisipari Lesley May
(joka edelleen kärsii ykkösosan jäljiltä) melkein unohtuu, paitsi
silloin kun olisi jotain tylsää arkistointipuuhaa. Thamesin
jokihaaranymfi Beverley Brookia ei tavata millään tapaa. Edellisen
osan kuviot siis tuntuvat jäävän jonkinlaiseen kummalliseen
limboon uuden naisen myötä. Mainitaan ohimennen, mutta ei setvitä.
Kakkososien pyhän
perinteen mukaisesti teokseen on saatu upotettua myös vilauksia
päähenkilöiden taustoihin. Ylikomisario Nightingalen historiaa
valotetaan hiukan; erityisesti sitä, miksi hän on viimeinen elossa
oleva virallinen velho. Myös mysteeripalvelija Mollyn tarinaa
avataan. Grantin perhettä tavataan, ja hänen isänsä
jazz-historiaa selvitetään.
Minulla
kesti melkoisen kauan päästä tähän kunnolla kiinni.
Ärsytti liiallinen selittelevyys. Joitain asioita väännettiin
kärkipihtien avulla rautalangasta, ja välillä mentiin ihan
turhille historiallisille sivuraiteille kerronnassa. Toki se taitaa
kuulua kertoja-Grantin mielenlaatuun, mutta ei auta. Minä
tylsistyin.
Tähän
varmaankin vaikutti myös se, että en ole mikään kovin suuri
jazz-fani. Ykkösosan informaatiosisältö keskittyi paljolti
Lontooseen kaupunkina, ja minä viihdyin mainiosti. Kerronnan sekaan
muilutettu fakta oli kiinnostavaa, eikä se siksi ärsyttänyt. Moon
Over Sohon tietopätkien
fokuksena oli enemmänkin jazz ja muusikot, enkä minä niistä
oikein jaksanut innostua. Vaikka musiikkia kuuntelenkin, ei minua
varsinaisesti kiinnosta muusikoiden elämiin tai joihinkin
levytyksiin liittyvät nippelitiedot. Kirja oli paikoin melkoista
musajäbän egopullistelua.
Juonikaan ei oikein
vetänyt niin hyvin kuin ykkösosassa. Syyllisen tiesin jo melkein
ensi tapaamisella, minkä jälkeen vain ärsytti Grantin
puusilmäisyys. Loppuratkaisu tuli hiukan yllättäen ja jäi
auttamattoman keskeneräiseksi. Vähän alettiin viritellä sarjalle
jotain Moriarty-tyyppistä arkkivihollisjuttua, mutta sitä ei
kuitenkaan viety tarpeeksi pitkälle, jotta se toimisi tämän
yksittäisen teoksen sisäisen rakenteen kannalta hyvin. Ehkä siitä
saadaan myöhemmissä osissa enemmän ja paremmin tavaraa irti.
Simone-kuviokin
ärsytti. Peter viettää aivan liian suuren osan ajastaan naisensa
vuoteessa (tai katolla tai sohvalla tai missä vaan nyt sattuu
olemaan sopiva paikka) ja unohtaa kaikenlaisen poliisityön.
Muutenkin poliisit jäävät vähäisempään osaan kuin ykkösessä,
mikä on harmi, koska se oli mielestäni ykkösen ehdottomia
vahvuuksia. Nyt ollaan enemmän marginaalissa, ei virallisen toimijan
ytimessä.
Ei
tämä silti sentään huono ollut.
Niin paljon kuin päähenkilö välillä ärsyttääkin, on hänessä
kosolti myös piirteitä, joista pidän. Peter omaa tieteellisen
mielenlaadun ja suhtautuu taikuuteen ja sen opiskeluun tieteellisen
empiirisesti, mikä on mukavaa vaihtelua monelle muulle fantasiahötölle. Lisäksi sitä on hauska seurata. Samoin hänen kerrontansa osuu
välillä sarkasmillaan mukavasti kohteeseensa. Kuiva tumma huumori
on suorastaan rakastettavaa brittiläisen komedian ystävälle (eli
minulle). Hahmo tuntuu elävältä, nuorelta ja oikealta. Hänen
kokemuksensa rasismista ja brittiläisestä kulttuurista ylipäätään
vaikuttavat uskottavilta.
Vilaukset
taikuuteen ja hahmojen historiaan olivat kiehtovia. Taikuuden
jättämät kaiut tai jäljet kohteisiinsa ovat jännittävä
yksityiskohta kirjan esittelemässä maailmassa. Yritykset yhdistää
taikuutta ja tiedettä ovat aina mielenkiintoisia.
Kun
vihdoin olin saanut hampaillani kunnon otteen kirjasta,
alkoi se viedä mukanaan kuin Imatran koski. Kosken laskutusta piti
vain odottaa hiukan pidempään kuin ykkösosan kanssa, mutta kyllä
tähänkin sitten lopulta upposi aika mukavasti. Siitä pitivät
huolen huumori, jotkut sivuhahmot ja ajoittain myös päähenkilö,
ei niinkään juonenkuljetus. Kuitenkin pitää sanoa, että vaikka
tavoitteena oli laulaa ylistyslaulua jazz-musiikille, ei tämä minun
päässäni missään vaiheessa päässyt soimaan kunnolla niin kuin
hyvän romaanin pitäisi. Lopputulos jäi vähän puisevaksi, ihan
kivaksi, mutta jazzille ominaista improvisoivaa ilottelua en kuullut.