After Dead: Rahat pois kerran vielä!

Charlaine Harris:

      After Dead (2013,Gollancz)

Taas olen hiukan laiskotellut kirjoittelun kanssa... Aloitetaan uusi vuosi tällaisella kirjallisella kammotuksella, niin siitä ei voi mennä kuin ylöspäin jatkossa! After Dead on Charlaine Harrisin viimeinen pihisevä rahastus Sookie Stackhousella.

Kirja on aakkostettu hakemisto Sookie Stackhouse -sarjassa esiintyneistä hahmoista. Mitä kullekin tapahtui kolmannentoista eli viimeisen kirjan jälkeen? Miten he elivät elämänsä jatkossa? Menivätkö naimisiin, saivatko lapsia, olivatko onnellisia?

Suurimmasta osasta kerrotaan muutaman virkkeen/rivin verran, keskeisimmistä hahmoista hiukan enemmän, korkeintaan muutaman sivun mittaisesti. Suurinta osaa hahmoista en edes muistanut, eikä minua mitenkään ilahduttanut tietää, että joku meni naimisiin jonkun toisen kanssa, erosi myöhemmin, ja mitä lapsille kävi.

Uteliaimmille voin tässä kertoa kirjan oleellisen annin. Sookie meni naimisiin Samin kanssa ja sai lapsia. Eric jämähti Oklahomaan kuningattarensa kanssa ja ehkä ikävöi hiukan rakastaan Bon Tempsissa, kuka tietää. Bill perusti tietsikkapelifirman, osti Louisianan ja ryhtyi alueen vampyyrikuninkaaksi.

Kaiken huippu informatiivisuudessaan ja oleellisuudessaan löytyy sivulta 34: ”Hank Clearwater attracted gonorrhea.” Kuka hiton Hank Clearwater? Miksi ihmeessä oli tarpeellista saada tietää tyypin saavan tippurin?! Määrittikö hänen koko myöhempää elämäänsä se tippuri? Eikö mitään muuta tapahtunut?!?

Vaikutti kovasti siltä, että hahmojen myöhemmät vaiheet olivat kuin Sookien kostofantasiaa. Kaikille, jotka olivat joskus jotenkin kohdelleet telepaattitypykkää kaltoin, kävi jollain tavalla kehnosti tai ainakin he elivät onnettomassa avioliitossa tai jotain, kun taas kaikki, jotka olivat kyseisen neitosen frendejä, elivät suhteellisen onnellisesti.

Ja onnellisuus tässä tapauksessa mitataan siis silleen perinteisesti: avioliitto ja talo ja toimeentulo ja 2,5 lasta ja koira. Tai jotain. Koska kukaanhan ei voi olla onnellinen millään muulla tavalla. No okei, ehkä ne vampyyrit ja muut vähän toi vaihtelua tähän linjaan. Pam meni onnellisesti naimisiin Heidin kanssa. Joo.

Muuten tässä ei enää huomannut millään tapaa mitään oleellista fantasiasisältöä. Okei, jotkut listatuista hahmoista nyt vain sattuivat olemaan jotain vampyyreita tai muodonmuuttajia tai keijuja tai jotain, mutta se ei tuntunut vaikuttavan kenenkään elämään mitenkään oleellisesti. Tai jos vaikutti, niin siitä ei kerrottu.

Erityisesti ärsytti sekin, miten tämä (nais)kirjailija kohteli naisia ja miehiä. Tai siis tyttöjä ja poikia, eli mitä hahmojen lapsista tulee isoina. Pojista tulee lakimiehiä ja senaattoreita ja elokuvantekijöitä. Tytöistä tulee sosiaalityöntekijöitä ja puheterapeutteja ja kauneuskuningattaria. Ihan oikeasti! Esimerkiksi Alciden viisi(!) lasta: kolme poikaa menee töihin Alciden firmaan, Herveaux and Sonsiin (mikä rakennus- tai muuttoyritys nyt olikaan, en jaksa muistaa), kun taas toisesta tytöstä tulee sosiaalityöntekijä, toisesta Miss Louisiana.

En siis halua vähätellä tässä sosiaalityöntekijöiden tai puheterapeuttien arvoa: arvokasta työtähän se on. Enemmänkin kritisoisin sitä, että Harris ei voi nähdä poikia niissä hommissa; tai toisinpäin, tyttöjä senaattoreina.

Tylsää, tylsää, tylsää, tylsää. Sanonko vielä kerran: tylsää. Miksi ketään pitäisi kiinnosta se, minkälaista elämää joku täysin tyhjänpäiväinen hahmo eli sen jälkeen, kun ehkä jossain kohtauksessa vilahti varsinaisessa sarjassa? Että kenen kanssa eli elämänsä ja missä oli töissä? Olisin toivonut, että niistä keskeisistä hahmoista olisi kerrottu hiukan enemmän (ja jotain mielenkiintoisempaa) ennemmin kuin että tilaa uhrataan hahmoille, joita kukaan ei enää edes muista.

Ja sitten joistain hahmoista, jotka olisivat voineet ansaita hiukan enemmän tilaa, sanotaan vain se, että he kokivat paljon myöhempiä seikkailuja. Ja tämä siksi, että... (tadadadaa, jännitysmusiikkia)... he tulevat esiintymään kirjailijan seuraavassa sarjaprojektissa! Siis voi pyhä tyhjänpäiväisyys. Oliko tarpeellista tehdä koko tätä opusta, jos ei kuitenkaan kirjoita siihen sitä, mitä lupaa? Jos haluaa vain mainostaa seuraavaa tekelettään? Tekelettä, josta muuten on kirjan lopussa lyhyt maistiainen, jonka perusteella voin sanoa, että en tule koskaan lukemaan.

Ainut hitusen viihdyttävä osuus tässä opuksessa oli sen kuvitus: jokaisen uuden kirjaimen alussa oli sivun kokoinen kirjainkuva. Ne olivat välillä ihan viihdyttäviä. Esimerkiksi K, joka oli kuin suuri kita, oli jollain tapaa söpö.

Kullanarvoinen vinkkini kaikille: ÄLÄ OSTA! Älä missään tapauksessa uhraa rahojasi tähän! Ei kannata! Tämän lukaisee oleellisilta osin vaikka kirjakaupassa: sivuja on vajaa parisataa, mutta tyhjää tilaa paljon (kun useimmilla sivuilla on se muutama rivi tekstiä), joten selailuun ei mene kauaa. Paitsi jos kuolee tylsyyteen kesken kirjan. Jos välttämättä haluaa lukea kunnolla, niin voi lainata kirjastosta (kuten itse tein). Kirjan anti lukijalle on niin minimaallinen, että en maksaisi siitä senttiäkään.