Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki: Totuutta vai tarinaa?

Jeff VanderMeer:

Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-Kirjat 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

alkuteos: City of Saints and Madmen: The Book of Ambergris (2001, suomennosta laajempi laitos)

Tähtifantasia-palkinnon vuonna 2007 saanut teos on eriskummallinen lukukokemus.

Teos kutoo kiehtovan kudoksen ihmeellisestä kaupungista. Ambergrisin metropoli on eräänlainen oman maailmamme vääristynyt peilikuva, jossa hallitsevat säveltäjät ja taiteilijat. Kaupunkiin tutustutaan teoksessa kolmen keskenään varsin erilaisen tarinan ja liitteiden verran.

Ensimmäinen kertomus on surrealistinen Martin Laken muodonmuutos, jonka kerronnassa vuorottelee taidekriittinen essee sekä itse taiteilijasta kertova tarina. Martin Lake on ambergrisilainen maalari, joka nousi nopeasti tuntemattomuudesta suureen suosioon. Novelli keskittyy taiteilijan transformaatioon johtaneisiin tapahtumiin. Välillä fiktiivinen taidekriitikko Janice Shriek tulkitsee taiteilijan keskeisimpiä teoksia ja spekuloi, mikä sai tavanomaisen taiteilijan muuntautumaan niin täysin ja niin äkkiä, yhdessä yössä keskinkertaisuudesta nerojen kastiin; tietysti täysin hutiin.

Toisessa jutussa (Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan) tutustutaan kaupungin menneisyyteen ambergrisiläisen historioitsijan Duncan Shriekin (edellisen jutun taidekriitikko Janicen veli) kuivakkaan humoristisin sanoin ja runsain alaviittein. Se on kertomus kaupungin alkuperäisasukkaiden kohtalosta, joka on samalla kaamea ja mystinen. Samalla se on kuvaus siitä, kuinka historia on aina historioitsijoiden tekemää.

X:n outo tapaus kertoo jonkinlaiseen vankimielisairaalaan suljetun miehen, X:n, ja psykiatrin kohtaamisesta. X on kirjailija, jonka todellisuudentaju on tärähtänyt aivan vinksalleen. Liitteet liittyvät erityisesti tähän kolmanteen novelliin. Kirjasta otetuissa englanninkielisissä painoksissa on vaihtelevissa määrin vielä enemmänkin juttua kuin tässä suomennoksessa.

Tarinoista muodostuu verkko, johon lukija juuttuu kiinni pahemmin ja avuttomammin kuin saimaannorpan kuutti. Lopulta siinä alkaa epäillä jo omaa olemassaoloaan, kun VanderMeerin luoma maailma on niin ihmeellisen rikas sekoitus kaikkea mahdollista.

Minulle teoksen keskeinen teema oli kertojan ja kerrotun yhteys todellisuuteen ja epätodellisuuteen. Onko Ambergrisin kaupunki kirjailijan mielessä vai onko sittenkin toisinpäin? Sehän on vanha totuus, että historian kirjoittavat voittajat, mutta usein unohdetaan historioitsijoiden merkitys. Historiankirjoitus on sekin tulkintaa: miten arvottaa asioita, mitä kertoa, mitä jättää pois, miten tulkita menneiden aikojen hämärän peittoon haipuneita tapoja ja totuuksia. Todelliset tapahtumat saattavat tuntea vain ne, jotka olivat paikalla, eivätkä hekään yleensä voi ymmärtää kokonaisuutta täysin.

Ja sitten on vielä lukija, joka saa kirjan käsiinsä, lukee sen ja uppoaa sen todellisuuteen. Kirjailijan päässä syntynyt maailma alkaa elää aivan omaa elämäänsä lukijan mielessä, eikä sillä enää ole mitään yhteyttä alkuperäänsä. Voiko silloin enää sanoa Ambergrisin olevan vain VanderMeerin luomus? Onko monessa mielessä elävä maailma epätodellinen vain siksi, että se on fiktiivinen?

Selvimmin tätä teemaa puitiin X:n oudossa tapauksessa, mutta aihetta pohjustettiin selvästi jo kahdessa edellisessä novellissa. Tarinoissa esiintyi samoja hahmoja ja paikkoja, mutta juuri tämä kertojan ja todellisuuden välinen ristiriitainen suhde oli se, joka sitoi teoksen minun päässäni kokonaisuudeksi pelkkien erillisten tarinoiden sijaan.

Oudon ja erikoisen kirjan sisältö oli hieman sekalainen, mutta silti selkeä kokonaisuus. Kummallinen, unenomainen lukukokemus vieraasta kaupungista vieraassa maailmassa, joka ei kuitenkaan ole aivan erilainen kuin omamme. Ei ehkä jokaiselle lukijalle omiaan, mutta minä tykkäsin kovasti.