Jää: Talven vangitsemia aaltoja

Ulla-Lena Lundberg:

Jää (2012, Teos & Schildts & Söderströms, suom. Leena Vallisaari)

alkuteos: Is (2012)

Vuoden 2012 Finlandia-voittaja Jää sijoittui toiseksi Hesarin suosituimpien 2000-luvun kotimaisten äänestyksessä.

Nuori pappi saapuu saaristoseurakuntaan vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Eletään sotien jälkeistä aikaa. Perhe alkaa rakentaa elämäänsä Luodoilla sotien jälkeisinä vuosina, ja siihen kuuluu kaikkea tavallista: lehmiä, heinäntekoa, paikallisia kaunoja, kunnallispolitiikkaa, kirkkokahveja, luonnonkierron mukaan elämistä. Hyinen talvi, keväinen jäiden lähtö, lämmin kesä, syksyn tuulet.

Saaristolaiset ottavat uuden paimenensa vastaan lämmöllä, ja pian hän on jo sulattanut jäisimmätkin sydämet avoimuudellaan, rehellisyydellään ja vastaanottavaisuudellaan. Nuoruudestaan huolimatta Petter Kummel ei halua tuoda muutoksen tuulia seurakuntaelämään, hän ymmärtää paikallisten perinteiden arvon ja on valmis toimimaan niiden mukaan.

Juonellisesti kirja etenee pitkään melko hiljaisesti, idyllisesti. Elämä saarilla on tavallisen rauhallista normaaleine kohokohtineen ja aallonpohjineen. Tavallista maalaiselämää, ei sen kummempaa.

Loppu kääntyy kuitenkin aika dramaattiseksi, ja minua harmittaa, että muista kiireistä johtuen lukuprosessi särkyi hyvin rikkonaiseksi joskus puolenvälin jälkeen. Hieno ja vaikuttava teos toki oli, en voi väittää vastaan, mutta luulen, että intensiivisempi keskittyminen juuri loppuvaiheessa olisi antanut enemmän.

Teoksen hahmogalleria on kovin luonnollisen oloinen. Jokainen henkilö tuntuu tutulta, oikealta, aidolta. Lukijalle läheisimmiksi tulevat tietysti pappi ja hänen perheensä, joiden elämää, onnea ja koettelemuksia kirja seuraa tarkimmin. Muiden saaristolaisten elämä tulee tutuksi oikeastaan papin kautta, kun seurakuntalaiset ja paimen kohtaavat toisensa erilaisissa yhteyksissä.

Itselleni pappia läheisemmäksi nousi kuitenkin hänen vaimonsa Mona, joka on seurannut syvästi rakastamaansa miestään tänne syrjäiseen seurakuntaan. Toimelias maatalon tyttö, joka saa aikaan vaikka mitä. Teos on yhtä lailla hänen tarinansa kuin Petterin; voisi melkein jopa väittää, että enemmänkin.

Muista hahmoista eniten rakastin tohtori Gylléniä, joka on paennut Neuvostoliitosta Suomeen, mutta joutunut jättämään poikansa jälkeensä. Hän on sulkeutunut ihminen, joka puhuu yksisanaisin virkkein eikä näytä muille tunteitaan, sisintään, mitään, mitä voi vain peitellä; pelkää menettävänsä kasvonsa, joutuvansa häpeämään omia tunteitaan.

Jäässä on yleensä kaikkitietävä kertoja, mutta välillä omalla äänellään saa puhua Posti-Anton. Nämä kappaleet on erotettu muusta tekstistä kursiivilla. Antonin rooli on kuin hiukan ulkopuolisen tarkkailijan, jolla on mystiseltäkin vaikuttavia kykyjä nähdä tulevaan. Hän puhuu voimista, jotka vaikuttavat koko ajan maailmassa, ja ne voi tuntea ympärillään, jos vain osaa ja haluaa. Ne ovat ihmisiä kohtaan melkein välinpitämättömiä, mutta saattavat auttaa, jos niiltä apua pyytää. Yliluonnolliset voimat ovat luonnollinen osa teosta, ne ovat osa paikan henkeä ja alkuvoimaista historiaa. Antonin kykyjä havaita luonnon voimia voisi jopa verrata joidenkin eläinten taitoon ennustaa maanjäristyksiä tai muita mullistuksia, joita ihminen ei pysty aavistamaan hienoimmilla laitteillakaan.

Antonin kautta teokseen tulee mukaan myös kristinuskon ja jonkinlaisen luonnonuskon rinnastusta. Saaristolaisille ei tunnu tuottavan ongelmia yhdistää konkreettisempaa luonnonvoimiin uskomista hengellisempään, abstraktimpaan kristinuskoon. Ne eivät ole ristiriidassa teoksen maailmassa, vaan soittavat yhteisiä säveliä.

Luonto on kaikessa mukana. Elämä kulkee tuulen pieksämillä saarilla vuodenkierron mukaan, ja kaikessa pitää aina ensin ottaa huomioon ympäröivät olosuhteet. Huonon jään aikaan on turha odottaa suurta seurakuntaa jumalanpalvelukseen, kuten silloinkin, kun heinäntekoaika tai kalastuskausi ovat kiireisimmillään.

Sitä ei oikeastaan teoksessa varsinaisesti korosteta, se on niin luonnollinen osa elämää ja sitä myötä myös teoksen kieltä ja tarinaa. Luonnonilmiöiden havainnointi ei ole vain hahmojen harrastus, vaan myös kertojan tapa hahmottaa maailmaa. Näkyyhän se jo nimessäkin: Jää. Luonto ei ole mitään ulkoista, vaan se on myös ihmisissä sisällä.

Jäätä on paitsi talvella meressä myös mielessä ja sielussa. Sen sulattaminen voi tuntua mahdottomalta tehtävältä, ja ehkä se sitä joskus onkin. Voi vain toivoa, että jonain keväisenä päivänä meren selkä aukeaa kammottavalla rytinällä, paljastaa jälleen alla piileksineet aallot ja elämän.

Jää kuvaa kauniisti elämäntyyliä, jossa yhdistyy yksityinen ja yhteinen. Seurakunta on läsnä kaikessa, ja juuri seurakunnan kautta elämä saa arvonsa. Kuka hullu muka haluaisi yksin elää myrskyisellä kalliosaarella? Vaikka juuri äsken kirjoitin siitä, kuinka jäätä on ihmisissä, täytyy muistaa, että heissä on sen lisäksi myös lämpöä, turvaa, valoa, lohtua, iloa, hymyä, naurua. Kylmimmänkin pakkasen aikaan pitäisi muistaa, että se kaikki elämä ei ole kadonnut minnekään, se on vain jäänyt jääpeitteen alle hetkeksi.