tiistai 6. elokuuta 2013

Juoksuhaudantie: Kierrosluvut täysillä maaliin

Kari Hotakainen:
Juoksuhaudantie (2002, WSOY)


Toinen lukuhaasteen teos, jonka olin lukenut aiemminkin, mutta siitäkin oli jo useampi vuosi (tämänkin jotain kouluesseetä varten lukiossa). Finlandian ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaja kertoo perheensä menettäneen miehen omakotitalomaniasta.

Matti Virtanen on kotirintamamies, joka tekee yhden virheen. Hän lyö, kerran. Liian kovaa, koska ei osaa lyödä, ei ole tottunut väkivaltaisiin tekoihin. Siitä alkaa varsinainen perhehelvetti: vaimo lähtee ja vie tytönkin, Matti itse menee ihan sekaisin.

Miekkonen muistaa vaimon joskus puhuneen jotain omakotitaloista, itse hän ei niistä ole koskaan kiinnostunut. Siispä päätelmä on tämä: jos hankin talon, saan myös perheen. Takaisin siis. Alkaa pakkomielteenomainen talon metsästys, johon kuuluu muun muassa omakotitaloasujien heimoon tutustumista orapihlaja-aidan raoista vakoillen, kiinteistövälittäjien kiusaamista kaikenlaisilla kiristysjuonilla sekä rahavarojen kartuttamista rikollisin(kin) keinoin.

Kirja on jaettu neljään osaan, jotka on nimetty rakentamiseen liittyvin sanoin: ”Perustukset ja salaojat”, ”Runko”, ”Harjannostajaiset” ja ”Muuttopäivä”. Koko juttu on siis kuin talon rakentamista, vaikka itse asiassa kyse on talokaupoista ja oman talon merkityksestä suomalaiselle.

Kuten yleensäkin, Hotakaisen kieli on hykerryttävää. Mustaan huumoriin sävyttyvä värimaailma on teoksen tärkeimpiä vetonauloja (ainakin minulle), tuttuakin tutumpaa kirjailijan tuotantoon jo tutustuneille.

Teoksessa on useita minäkertojia. Eniten äänessä on toki Matti itse, mutta vuoronsa saavat myös vaimo Helena, kiinteistövälttäjä, viranomainen eli poliisi, rintamamiestaloa asuttava veteraani, yläkerran kerrostalonaapurit (”he”) sekä omakotiasujat (”ne”). Näin saadaan tapauksen eri osapuolten näkökulmia esille.

Jokainen kertoo ajatuksiaan kuin selostaisi mietteitään nonstoppina olemattomalle kuulijalle. Paasaisi suorastaan. Jokaisella ihmistyypillä on omia oivalluksiaan ja omia sääntöjään, mutta heissä kaikissa tuntuu silti olevan jotain samaa, jota voisi ehkä kuvata sanalla hotakaismaista. Erityisesti siis juuri tavassa selittää, kertoa, vaikka varsinainen kerrottava asia saattaakin olla erilaista.

Juoksuhaudantie on selkeästi miehen kirja. Mies näkee maailman mustavalkoisena, paitsi silloin kun näkee punaista. Eniten puheaikaa saava Matti näkee virheensä vain siinä lyönnissä, vaikka Helenan puheenvuoroista havaitaan, että oirehtiminen on tainnut alkaa jo aiemmin. Helena on vähän samanlainen hahmo, ei hänkään tunnu näkevän omaa syyllisyyttään tapahtumien kulkuun. Keskinäinen arvostus on pariskunnan välillä aika vähissä.

Harmittamaan jää, että eräs äärimmäisen tärkeä hahmo jää vaille omaa ääntä: nimittäin Virtasten tytär Sini. Kaikki kerrotaan hänen vanhempiensa kautta, esimerkiksi kokonaisia isän tai äidin ja lapsen välisiä dialogeja käydään kerronnassa, kaikkine lapsen uteliaine kysymyksineen, mutta edes omaa repliikkiä tyttö ei saa. Siitä huolimatta hän on tärkeä: näkee, kuulee, kokee kaiken, vaikka ei voikaan vaikuttaa mihinkään. Hän on vanhemmilleen motiivi toimia kuten he toimivat, mutta silti tuntuu, että hänet unohdetaan lähes täysin.

Alku lähti hiukan kankeasti, tai ehkä odotin muistikuvien perusteella jotain muuta. Sivujen edetessä alkoi kierroslukumittarin viisari kuitenkin väpäjämään kunnes käytiin jo ihan ylikierroksilla. Eipä tällaisessa yhden ihmisen maniasta ja asteittaisesta valumisesta monomaanisen pakkomielteen valtaan kertovassa kirjassa kai muunlaista vaihtoehtoa olisi ollutkaan. Tavallisuudesta, jopa hienoisesta tylsyydestä lähdetään liikkeelle kohti myrskyistä merta. Lopun kohellus oli toisin sanoen vallan vauhdikasta ja mukaansa tempaavaa.

Vinhakkaan juoksunopeuden ja ylisuuren sykeluvun sekaan on Hotakainen saanut kierrettyä myös harkittuja langansäikeitä; tärkeitä ajatuksia. Tavallistakin tavallisemmalla nimellä varustettu Matti Virtanen kamppailee elämän jokaisella saralla. Asuntokauppojen tavoittelu on vain jäävuoren huippu, kodin osto on vain symboli jollekin suuremmalle. Omakotitalo on oma koti, se on unelma, elämä, toivo, lupaus. Se on perheen onnellisuuden ja onnistuneisuuden mittari. Se ei ole pelkästään kosteusvahinkoja, kuntotarkastuksia ja ruohonleikkuuta, vaan myös nostalgiaa, idealismia ja uskoa.

Katsoin telkusta Hotakaisen osittain omaelämäkerralliseen (tai ehkä kuitenkin autofiktiiviseen) Klassikkoon perustuvaa elokuvaa joskus kesän alkupuoliskolla. Olen sen toki lukenutkin, mutta siitä on jo aikaa. Nyt kuitenkin tämä Juoksuhaudantie muistutti kovasti tuosta elokuvasta, kun olin sen juuri nähnyt. Klassikko kertoo myös eräänlaisesta hulluudesta: autoilusta. Siinäkin päähenkilö, joka on muuten kummassakin hyvin samanoloinen, aloittaa tavallisena tallaajana kunnes jonkin liikkeellepanevan tapahtuman (perheen menetyksen tai elämäkerran kirjoituskäskyn) jälkeen hullaantuu ja villiintyy. Samalla kerrotaan jostakin suomalaisuuteen kuuluvasta pakkomielteestä. Muutkin hahmot ovat melkoisen vertailukelpoisia, vaikkapa autokauppiaassa ja kiinteistövälittäjässä voi havaita yhtäläisyyksiä.

Pidin kovasti (edelleen). Hotakaisen kirjoitustyyli vain iskee jonnekin suoraan sydämeeni ja koko kehoon. Juoksuhaudantie on ainakin tämän omakotiasujan mieleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti