Kätilö: Hien hajua ja veren makua

Katja Kettu:

Kätilö (2011, WSOY)

 

 

Nyt kaupunkiin palanneena pitää vähän ottaa kiinni kirjoittelussa. Aloitetaanpa vaikka tästä Kätilöstä. Hesarin listalla seitsemänneksi sijoittunut teos on vahvaääninen (kuten kustantaja sitä kuvailee) historiallinen romaani. 

 

Kätilö on Lapin sotaan sijoittuva rakkaustarina. Kyseessä ei siis ole mikään ruusunpunainen unelma prinssistä valkealla ratsullaan, vaan alkuvoimainen ja julma kertomus pohjoisen raakuuksista ja kaiken polttavasta rakkaudesta. Romaani perustuu kai ainakin osittain tositapahtumiin.

 

Kätilö on vikasilmäksi haukuttu lappalaisnainen, joka rakastuu ensi näkemältä suomensukuiseen saksalaisupseeriin. Nainen seuraa miestä vankileirille. Kumpikaan ei siis vangeiksi joudu, vaan molemmat ovat töissä Titovkan leirillä. Sodan raaka eloonjäämiskamppailu on taustanäyttämönä vahvalle fyysiselle vetovoimalle ja toisin päin. 

 

Katja Ketun kieli on kirjan huomiota herättävin piirre. Pohjoinen sanasto ja välillä murrekin sijoittavat kirjan selkeästi Lappiin, aina en ehkä ihan jokaista sanaa täysin ymmärtänyt näin helsinkiläisenä. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä sanojen kouriintuntuva muoto yleensä antoi vihjeitä myös merkitykseen, tai jos ei se, niin ainakin konteksti. Sanasto oli kaikessa rikkaudessaan suorastaan nautinnollista. 

 

Kieli oli myös vahvasti aistikasta... ei kun aistillista, tai siis aistien täyttämää. Lihallisen fyysistä. Erityisesti hajut tuntuivat jo melkein nenässä. Eivätkä ne siis suinkaan olleet mitään Chanelin tuoksuja, vaan teoksessa haisivat multa, suopursu, hiki ja siemenneste samalla kun suussa maistui lyijy ja veri. 

 

Teoksen kuvaama rakkauskin on juuri samanlaista. Vahvaa, voimakasta, repivää ja seksuaalista. Romantiikka ja oikeastaan erotiikkakin on kirjasta kaukana, vaikka seksistä kyllä kerrotaan. Jollain kummallisella tavalla tulee mieleen viimeisimmät lukemani Anita Blake -kirjat (ne viimeisimmät tulossa joskus myöhemmin), joiden seksuaalinen voima on paikoin ehkä hiukan samanlaista.

 

Juonessa Kettu kietoo langanpätkiä taitavasti kierteelle, ehkä hiukan liiankin taitavasti. Välillä solmut näyttävät selviävän turhan ihmeellisesti, ja palapelin palasten loksahtaminen paikoilleen alkoi tuntua minusta hitusen teennäiseltä tehokeinolta. Tietysti Lappi on harvaan asuttua verrattuna etelään, mutta eikö sinne oikeasti mahdu enempää ihmisiä kuin sormilla pystyy laskemaan? Sellaisen kuvan teoksesta nimittäin saa, kun eri hahmot löytyvätkin yllättäen jonkin ajan päästä jostain ihan toisaalta jotain ihan muuta tekemästä.

Sodan raakuudet tulevat esille pääasiassa vankileirillä tapahtuvien julmuuksien myötä. Kirja oli minulle melko ahdistava, jopa sen kuvaama rakkaus tuntui välillä ahdistavalta. Toisaalta ilman juuri sitä rakkautta olisi teos ollut suorastaan mahdotonta luettavaa. Ketun kuvaama sota on todella rankkaa tavaraa. 

Kätilö oli vahva lukukokemus, vaikka en siitä voi sanoa varsinaisesti pitäneeni. Ehkä se oli liiankin vahva, minun hento (olisikin!) varteni taipuu maahan asti sen taakan alla. Kokonaisuus oli vain yksinkertaisesti liikaa minulle, joka nautin kirjani mieluummin enemmällä huumorilla maustettuna.