Katja Kettu:
Kätilö
(2011, WSOY)
Nyt
kaupunkiin palanneena pitää vähän ottaa kiinni kirjoittelussa.
Aloitetaanpa vaikka tästä Kätilöstä.
Hesarin listalla seitsemänneksi sijoittunut teos on vahvaääninen
(kuten kustantaja sitä kuvailee) historiallinen romaani.
Kätilö
on Lapin sotaan sijoittuva rakkaustarina.
Kyseessä ei siis ole mikään ruusunpunainen unelma prinssistä
valkealla ratsullaan, vaan alkuvoimainen ja julma kertomus pohjoisen
raakuuksista ja kaiken polttavasta rakkaudesta. Romaani perustuu kai ainakin osittain tositapahtumiin.
Kätilö
on vikasilmäksi haukuttu lappalaisnainen, joka rakastuu ensi
näkemältä suomensukuiseen saksalaisupseeriin. Nainen seuraa miestä
vankileirille. Kumpikaan ei siis vangeiksi joudu, vaan molemmat ovat
töissä Titovkan leirillä. Sodan raaka eloonjäämiskamppailu on
taustanäyttämönä vahvalle fyysiselle vetovoimalle ja toisin päin.
Katja
Ketun kieli on kirjan huomiota herättävin piirre.
Pohjoinen sanasto ja välillä murrekin sijoittavat kirjan selkeästi
Lappiin, aina en ehkä ihan jokaista sanaa täysin ymmärtänyt näin
helsinkiläisenä. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä sanojen
kouriintuntuva muoto yleensä antoi vihjeitä myös merkitykseen, tai
jos ei se, niin ainakin konteksti. Sanasto oli kaikessa rikkaudessaan
suorastaan nautinnollista.
Kieli
oli myös vahvasti aistikasta... ei kun aistillista, tai siis aistien
täyttämää. Lihallisen fyysistä. Erityisesti hajut tuntuivat jo
melkein nenässä. Eivätkä ne siis suinkaan olleet mitään Chanelin
tuoksuja, vaan teoksessa haisivat multa, suopursu, hiki ja
siemenneste samalla kun suussa maistui lyijy ja veri.
Teoksen
kuvaama rakkauskin on juuri samanlaista. Vahvaa, voimakasta, repivää
ja seksuaalista. Romantiikka ja oikeastaan erotiikkakin on kirjasta
kaukana, vaikka seksistä kyllä kerrotaan. Jollain kummallisella
tavalla tulee mieleen viimeisimmät lukemani Anita Blake -kirjat
(ne viimeisimmät tulossa joskus myöhemmin), joiden seksuaalinen voima on paikoin
ehkä hiukan samanlaista.
Juonessa
Kettu kietoo langanpätkiä taitavasti kierteelle, ehkä hiukan
liiankin taitavasti.
Välillä solmut näyttävät selviävän turhan ihmeellisesti, ja
palapelin palasten loksahtaminen paikoilleen alkoi tuntua minusta
hitusen teennäiseltä tehokeinolta. Tietysti Lappi on harvaan
asuttua verrattuna etelään, mutta eikö sinne oikeasti mahdu
enempää ihmisiä kuin sormilla pystyy laskemaan? Sellaisen kuvan teoksesta nimittäin
saa, kun eri hahmot löytyvätkin yllättäen jonkin ajan päästä
jostain ihan toisaalta jotain ihan muuta tekemästä.
Sodan
raakuudet tulevat esille pääasiassa vankileirillä tapahtuvien
julmuuksien myötä. Kirja oli minulle melko ahdistava, jopa sen
kuvaama rakkaus tuntui välillä ahdistavalta. Toisaalta ilman juuri
sitä rakkautta olisi teos ollut suorastaan mahdotonta luettavaa.
Ketun kuvaama sota on todella rankkaa tavaraa.
Kätilö
oli vahva lukukokemus, vaikka en siitä voi sanoa varsinaisesti
pitäneeni. Ehkä se oli
liiankin vahva, minun hento (olisikin!) varteni taipuu maahan asti
sen taakan alla. Kokonaisuus oli vain yksinkertaisesti liikaa
minulle, joka nautin kirjani mieluummin enemmällä huumorilla
maustettuna.
Voin ajatella että Kätilö on ahdistava, aihekin on sellainen. Onneksi minun varteni ei kirjojen edessä taivu herkästi, elokuvat ovat kokonaan eri juttu.
VastaaPoistaKätilö odottaa minulla lukuhyllyssä, ehkä sen vuoro on piankin...
Suosittelen kyllä. Lukukokemus on melkoisen kokonaisvaltainen. Siitä ei välttämättä varsinaisesti pidä (kuten minulle kävi), mutta ainakin se jää mieleen.
Poista