Mikko-Pekka
Heikkinen:
Terveiset Kutturasta
(2012)
Mökillä
puunkaatohommien ohessa ehdin välillä lukemaankin, ja tämä
valikoitui lukulistalta mukaan: oivallista tavaraa suoritettavaksi
itärajan tuntumassa, kaukana kaupungin järjettömästä menosta.
Nyky-Suomessa syttyvästä sisällissodasta kertova veijariromaani on
täynnä toimintaa, satiiria ja vallan päätöntä menoa.
Suomi
on jakautunut kahtia, kun Pohjois-Suomi on julistautunut
itsenäiseksi.
Etelä-Suomessa valtaa pitävät eivät tietenkään meinaa tällaista
yksipuolista päätöstä sulattaa, joten sotahan siitä syttyy.
Nyky-Suomessa vastakkain asetetaan harvaan asutettujen autiomaiden
poromiehet, "potut", ja kaupunkilaiset elämästä erkaantuneet ajatushautojat, "citykanit".
Talvisotaan vertautuvissa taisteluissa pohjoisen
kamikazemoottorikelkkailijat ovat pohjoisen voittamaton ase, jota
vastaan etelän itsetyytyväiset kenraalit ovat aivan öönä.
Kerronta
etenee muutaman vuorotellen seurattavan näkökulmahenkilön matkassa. Alikersantti Jesse
Purola on yliopistomies, kasvatustieteitä opiskellut keski-ikää
lähestyvä helsinkiläinen, joka ihannoi sotaelokuvia ja mallailee
Koskelan asetakkia harteilleen. Ikävä vaan, että napit eivät
oikein tahdo löytää reikiään turkinpippureilla täytetyn
mahakummun yli.
Toimittaja
Aino Riski tekee freelancerina juttuja Keskisuomalaiseen. Hän
saapastelee maihareissaan ja rastatukassaan suoraan saamelaisarmeijan
leiriin, missä kaupunkilaisen kasvissyöjäfeministin näkemykset
kohtaavat aivan uuden maailman ja ennen kaikkea aivan uuden miehen: Oulan.
Oula
on Saamen vapautusrintaman päällikkö, poromies itsekin.
Moottorikelkkasoturiarmeijan johtaja kehittää imagoaan tehokkaammin
kuin mihin mikään markkinointifirma pystyisi: hän
tarkoituksenmukaisesti esiintyy šamanistisena
näkijänä, pelottomana lakeuksien jumalana. Mies tarun takana on
aikamoinen tarinaniskijä.
Parin
muunkin hahmon reppuselkään hypätään muutaman luvun verran. Toni
Morottaja on hupparilla varustettu Kutturan gangsta,
moottorikelkkailija vailla vertaa, ja siksi hänelle annetaankin
anteeksi epäsaamelainen musamaku. Abdi Bahdoon on muuttanut nuorena
Somaliasta Suomeen, Jesse Purolan opiskelukaveri ja nyt myös
aseveli.
Heikkinen
kynäilee varsin terävästi ja vetävästi.
Sanat luiskahtelevat paikoilleen kuin ahvenet mato-onkeen. Toimintaa
annostellaan lääkärin määräämissä annoksissa, eli juuri
sopivasti, vaikka välillä sodan kulku tahtookin karata lukijan
otteesta. No, sellainen tuntuu kuuluvan tositeeveestä vertaistaan
hakevaan tyyliin.
Kerronta
seuraa hahmoja välillä pään sisällä, välillä olkapäällä
kököttäen, eikä varsinaisesti vedä rajoja menolleen tai
selittele kulkuaan. Postmodernin romaanin tapaan mukaan sekoittuu
välillä myös fiktiivisiä lehtiartikkeleita, Aino Riskin
näppäimistöltä lauottuja, jotka valottavat sodan etenemistä
yleisemmin. Ne ovatkin tarpeellisia, sillä muuten kokonaiskuva
puuttuisi täysin.
Juonesta
teosta ei voi kehua.
Yllätyksellisyys puuttui. Heti ensimmäisessä luvussa paljastettiin
sodan lopputulos, minkä jälkeen seuraava luku sijoittui kolme
kuukautta aiempaan ajankohtaan, sodan alkuun. Loppu eteni
vääjäämättömästi kohti alkupistettä kuin A-juna Leppävaarasta
Helsinkiin.
Sodan
tapahtumat jäivät välillä irtovitsien jalkoihin, eikä
käänteentekeväksi muodostunut taistelukaan saanut draaman lakien
mukaista huomiota osakseen (vaikka ehkä se osaltaan on merkki tämän
sisällissodan järjettömyydestä). Kaatuneet aseveljet tuntuivat
unohtuvan saman tien, jos heidän kaatumistaan edes huomattiin
millään tapaa. Siinä mielessä teoksesta puuttui täysin sodan
tunnelma. Taisteluita käytiin ja välillä sodittiin mediasotaa,
mutta missään välissä en oikein päässyt mukaan sodan
raakuuteen. Kaatuneiden lukumäärä lehtijutussa mainittuna ei tuo
asiaa lähelle samaan tapaan kuin raastavasti kuvattu kuolema, kuten
vaikka Lehdon kohtalo Tuntemattomassa
sotilaassa,
johon Terveiset
Kutturasta
moneen otteeseen viittaa (sekä kirjaan että elokuviin). Yhtään vastaavaa kohtaa ei teoksesta
löydy. Tässäkin mielessä siis ollaan kuin tositeeveessä, jossa
kukaan ei koskaan kuole, heidät vain äänestetään pois sarjasta.
Vai voiko olla, että valkokangasväkivallan kyllästämät
nykyihmiset eivät muka lainkaan hetkahtaisi oikean ihmisen
kuolemasta?
Ihmetyttämään
jäi
hiukan sekin, miten ulkomaailma näytti kokonaan puuttuvan
kirjasta. Eikö muu Eurooppa reagoi millään tapaa unionin jäsenvaltiossa
käytävään sisällissotaan? Eikö YK tee mitään? Ainoat yhteydet
ulkomaille olivat Pohjoisen Norjasta saama energia ja Tallinnaan tai
Tukholmaan evakkoon paenneet eteläsuomalaiset.
Miinusta
tulee myös ainoan hahmoksi muovautuneen naisen unohtamisesta jo
kauan ennen loppua. Aino Riski näkyi loppupuolella vain nimenä
tekstin sekaan upotettujen lehtijuttujen yläreunassa. Kirja
muodostuikin sitä myötä miehiseksi sotaromantiikaksi, vaikka
nykymaailmaan sijoitetussa teoksessa olisi ollut aineksia muuhunkin.
Esimerkiksi Purolan ryhmään tullut täydennysnainen Diana Korhola
olisi voinut ansaita lisää tilaa. Muutenkin tyypit olivat välillä
hiukan liiankin karrikoituja, enemmänkin olisi voinut heistä
vilauttaa toista puolta. Sitä, mikä olisi tehnyt heistä ihmisiä
eikä vain tyyppejä.
Teoksen
varsinainen anti on kuitenkin hulvaton huumori ja nykymenolle
irvailu.
Monta kertaa hekottelin teokselle ihan ääneen, sen viljelemä
huumori tarjoiltiin juuri sopivan mustana. Siihen karikatyyrimaiset
hahmot ovat tietysti sopivia ja etikettisääntöjen mukaisia.
Tyypitellyt ja muutamin siveltimenvedoin kerrotut hahmot tunnistaa
jokainen, on ehkä tavannutkin samanlaisia oikeassa elämässä.
Erityisen
sattuvaa satiiri on, kun se teroittaa hampaansa todellisuudella.
Helsinkiläisenä alan itsekin välillä olla täysin kyllästynyt
stadilaisten citykanien menoon; sellaiseen, mistä Nytissä
jatkuvasti kirjoitetaan (ihan turha läpyskä muuten). Ehkä olenkin
sydämeltäni enemmän pottu, vaikka tässä kaupungissa koko
elämäni olenkin asunut.
Halki
poikki jakautunut Suomi on tietysti kärjistys, mutta ei aivan
hatusta vedetty sellainen. Muutamaan kaupunkikeskukseen keskittyvä
kehitys tuppaa unohtamaan maaseudun harvaan asutut alueet, ja tämä
johtaa väistämättä melkoisiin näkemyseroihin. Caffe latteilla
internetissä kasvatetun lähiönuoren maailmankuva ei millään voi
olla sama kuin jos hän olisi kasvanut viidensadan kilsan päässä
lähimmästä synnytyslaitoksesta (tai muista palveluista). Toisen
puolen ymmärtämiseen vaaditaan melkoista suvaitsevaisuutta – tai
vaadittaisiin, jos suvaitsevaisuus ei olisi jo muodostunut
kirosanaksi itsekin.
Lapin
käsittelyssä kirja on hellempi ja ymmärtäväisempi. Saamelaisten
kokemien vääryyksien avulla selitetään, miten tilanteeseen on
päädytty, ja lukijan sympatioita ohjataan pohjoisen altavastaajan
puolelle. Eteläsuomalaiset maalataan eripuraisena todellisuudesta
vieraantuneena porukkana, joka elää kokonaan immateriaalisessa
maailmassa. Ja silti Lapin poromiehet vievät voiton
tietotekniikassakin hakkereidensa avulla. Pohjoisen potuilla
näyttää olevan hallussa terve tasapaino konkreettisen ja abstraktin
välillä. Huolimatta kalusto- ja miesalivoimasta tuntuu tämä
lappalaisten aatesoturien joukko täysin pysäyttämättömältä,
eikä vähiten luomiensa mielikuvien ansiosta.
Kaikkein
mehukkaimmat juttunsa kirja repii stadilaisesta kulttuurista. Osuvin
hahmo on Jesse Purola,
joka näkee sotamaaston laajakuvana kuin Taistelutovereissa
ja miettii jatkuvasti, mitä Koskela tekisi, mutta ei saa edes
itähelsinkiläisistä lähiöräkijöistä koostuvaa ryhmäänsä
järjestykseen. Ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa, itkeä vai
sääliä. Toisaalta sympaattinen, mutta myös kovin kauas
todellisuudesta etääntynyt tyyppi.
Välillä
vitsit toki vähän liikaa kierrättävät itseään. Tuntuu, että
parhaat latingit käytetään jo heti alkuun, ja loppupuolella
ammutaan vain paukkupanoksilla tai jo kertaalleen käytetyillä
hylsyillä. Joistain jutuista paistaa läpi myös teennäisyys ja
itsestäänselvyys. Siitä huolimatta ainakin minun päässäni ne
hauskemmat osat olivat silti vahvemmilla.
Terveiset
Kutturasta
soi samalla sävelellä kuin Ismo Alangon biisi Kun
Suomi putos puusta.
Metsästä kaupunkiin muuttanut Suomi joutuu venyttämään
aikamoisen spakaatin pysyäkseen yhtenäisenä, kun toinen jalka jäi
navettaan toisen viilettäessä jo tenniskentällä. Juonelliset
heikkoudet antaa anteeksi, jos osaa antaa arvoa satiirille ja
mustalle huumorille; jos omaa tarpeeksi itsevarmuutta pystyäkseen
nauramaan nykysuomalaiselle menolle – oli itse sitten pottu tai
citykani. Itse ainakin viihdyin mökkitunnelmissa tämän kanssa
vallan mainiosti, vaikka ehkä otollisempi lukuajankohta olisi ollut
talvipakkasilla, kirjan tapahtuma-aikoihin. Panoksia olisi ollut
vielä parempaankin, mutta oli tämä varsin viihdyttävä näinkin.
”Kun Suomi putos puusta maito oli milkkiä, pilkkisaalis
pakasteita, yöt blackia...”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti