lauantai 4. toukokuuta 2013

Cirque du Freak: Kauhua (huonosta kirjoittamisesta)

Darren Shan:
Cirque du Freak (2000)


Jotenkin eksyin taas nuorten osastolle kirjastossa, ja tämä tarttui sieltä käteeni. Vahingollinen tapa, joka pitäisi ehkä kitkeä pois; liian usein joudun pettymään. Darren Shanin 12-osaisesta saagasta (tai sen alusta) on filmattu myös elokuva.

Koulupoika Darren Shanin elämä muuttuu, kun hän lähtee ystävänsä Steve Leonardin kanssa Cirque du Freakin esitykseen. Kyseessä on siis vanhan ajan friikkisirkus, jossa vetonauloina ovat mm. susimies ja parrakas nainen. Erityisesti Darreniin vetoaa esitys, jossa Larten Crepsley esiintyy hämähäkkinsä Madam Octan kanssa; Darren kun on varsinainen hämisfanaatikko.

Juonesta en nyt liikaa haluaisi paljastaa, mutta tämä on pakko sanoa: vampyyreilla on taas hampaansa (tai ehkä tässä tapauksessa kyntensä) pelissä mukana. Jos on kuullut sarjasta aiemminkin, tämä ei liene mikään valtaisa yllätys.

Tarina kerrotaan Darrenin näkökulmasta. Kertojan ääni on sinänsä hyvin tavoitettu: se kuulostaa nuorelta. Lue: hyvin nuorelta. Samalla se myös ärsyttää, ainakin kohdeyleisöä vanhempaa lukijaa (minua).

Erityisesti huutomerkkien ylenmääräinen viljely aiheutti minulle närästystä. Ei se mitään, jos niitä on dialogissa – vaikka siinäkin aivan liikaa – mutta kun niitä vilisee tekstissäkin tiheämmin kuin muurahaispesässä muurahaisia. Näin! Kaikkea ei tarvitsisi aina korostaa huudahduksella! Kertojan tavoitteena tuntuu olemaan jatkuva lukijan kauhistuttaminen tai hätkähdyttäminen. Se toimisi paremmin, jos olisi jotain, mitä oikeasti hätkähtää – muuten tulee mieleen tarina pojasta, joka huusi sutta! Tehokeinon teho haipuu, jos sitä yliviljelee! Ihan oikeasti! Niinku aikuisten oikeesti!

Sama koskee luvun päättäviä cliffhanger-lauseita. Esimerkiksi kasiluvun päätös: ”That was when the screaming began.” Järjestään tällaisten lauseiden antama lupaus lässähtää. Ysiluvun alku: ”There was no need for the screaming.” Siis voi tsissus.

Myös: miksi, oi miksi, kirjoittaja on nimennyt päähenkilön itsensä mukaan? Miksi? Häh? No joo, Wikipediasta luin jotain loppuosiin liittyvää sepitystä, joka antaisi tälle jonkinmoisen selityksen, mutta oikeasti se on vain noloa käyttää omaa nimeään (ehkä lukuun ottamatta joitakin taiteellisemmiksi laskettavia teoksia). Miksi kirjailijat eivät tunnu ymmärtävän sitä?

Juoneltaan Cirque du Freak tuntuu petaavan alkuasetelmia jatkolle. Esimerkiksi sirkusesitystä kuvaillaan pitkään ja tarkkaan, vaikka suurella osalla esiintyjistä ei tunnu olevan oikeastaan mitään tekemistä tapahtumien kanssa. Kuvailut käärmepojasta ja kaiken mahdollisen kaman syöjästä tuntuvat turhilta, kun hahmot katoavat saman tien. Ilmeisesti sirkus palaa myöhemmissä osissa (Wikipedian mukaan), mutta teoksen sisäisen rakenteen kannalta ratkaisu ei vaan toimi. Suoraan sanottuna juoni on siis aika kämänen.

Teoksen pitäisi kai olla fantasiakauhua, mutta ei oikein missään välissä jännittänyt. Toki tämä on tarkoitettu nuoremmille, joten ehkä se jotain kymmenvuotiasta värisyttää. Minua värisytti ainoastaan kammottava kirjoitustyyli, joka sai kaiken näyttämään vain typerältä. Paremmin kirjoitettuna tästä olisi ehkä voinut saada koottua melkein kohtuullisen läpyskän, mutta ei näin.

Vaikka tapahtumat olivat välillä järjenvastaisia, juonessa ei ollut varsinaisia yllätyksiä. Paitsi ehkä se, kuinka typerä päähenkilö voi oikein olla. Ollakseen hämähäkki-intoilija Darren tuntuu tajuavan mitättömän vähän niistä kahdeksankoipisista elikoista. Kaikki, mitä hän Madam Octan kanssa tekee, on vastoin kaikkea tervettä järkeä. Toki hän on vasta nuori poika, mutta silti. Tuollaisen typeryyden pitäisi olla laitonta.

Muutenkaan en sympannut oikein ketään hahmoista. Tai ehkä korkeintaan Darrenin perhettä, joita sankarimme kohtelee suorastaan törkeästi. Esittää rakkautta, mutta silti heittää vanhempansa ja pikkusiskonsa aivan syyttä suotta kamalaan tilanteeseen. Teos ei millään tapaa käsittele esimerkiksi sitä, mitä vastaavassa tilanteessa tulisi ensimmäisenä mieleen – ainakin minulle. Spoilereita seuraa(!): jäbä käyttäytyy kuin enkeli hetken verran ja käy vielä halaamassa vanhempiaan kertoen heille rakkaudestaan vain hiukan ennen kuin hänen ruumiinsa löytyy raatona maasta oman huoneensa ikkunan alta. Tipahtanut vahingossa? Oikeasti?

Cirque du Freak ei houkuttele jatkamaan sarjan parissa.Teos oli kirjoitettu tökerösti, eikä juonikaan oikein vetänyt. Lapsille tai nuorille kirjoittamisen ei pitäisi tarkoittaa huonoa kirjoittamista. Kaipa sarja paranee jatkossa, tai näin ainakin haluan uskoa, sillä muuten Darren Shanin valtavaa suosiota on mahdotonta ymmärtää. Minä en kuitenkaan aio enempään itseäni pakottaa, vaikka lainaamassani opuksessa onkin kaikki kolme ensimmäistä osaa samojen kansien välissä. Saa jäädä tähän; se oli jo valtaisa ponnistus saada tämäkin luettua loppuun asti.

3 kommenttia:

  1. Luin näitä aivan innoissani joskus kymmenisen vuotta sitten. En muista, mihin asti pääsin. Wikipedian perusteella veikkaisin lukeneeni neljä ensimmäistä kirjaa. Minulle ei ole jäänyt vaikka tuo huutomerkkien liiallinen käyttö mieleen. Nykyään varmaankin ärsyttäisi. Hieman yli 10-vuotiaana minuun nämä Shanin kirjat ainakin kolahtivat. Ehkä on parempi, että en edes yritä kokeilla aikuisena, sillä mieluummin pidän tästä sarjasta ajan kultaamat muistot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käytinpä minä kommentissani ihan hirveän päälauseisiin painottuvaa kieltä. Huomasin tuon vasta kommentin lähettämisen jälkeen ja oli kyllä harvinaisen töksähtelevää kieltä. No ehkäpä tuo sopii kommentiksi kirjaan, jonka kieli ei ole hyvää. Ei ollut kyllä mitenkään tarkoituksellista. :)

      Poista
    2. Samaa olen itsekin pohtinut joistakin kirjoista, joista olen pitänyt paljon nuorempana. Esimerkiksi David Eddingsiä olen joskus harkinnut lukevani uudelleen, Belgarionin tarua jo hiplaillut kirjastossa, mutta ainakin toistaiseksi on jäänyt vielä hyllyyn. Se, mistä on pitänyt joskus teininä, tuntuisi ehkä nyt vain typerältä, ja samalla tahriutuisivat myös hyvät muistot ikiajoiksi.

      Toisaalta voi olla, että uusintakierros palauttaisi ne mukavat muistot paremmin mieleen. Nostalgia on vahva tunne. Sellainenkin teos, joka nyt ensi kertaa luettaessa kammoksuttaisi, saattaa herättää positiivisia tunteita ihan vaan sen takia, että muistaa sen ajan, kun luki sitä nuorempana. Kokeilematta ei voi tietää, miten käy, mutta toistaiseksi ainakaan Eddingsiin en ole uskaltanut tarttua.

      Ja kyllähän sen viestin ymmärsi, vaikka kieli olikin päälausekeskeistä. Sovitaan vaikka, että olit kovin vaikuttunut Petri Tammisesta ;)

      Poista