tiistai 23. huhtikuuta 2013

Bloody Bones: Anita Blake vauhdissa jälleen

Laurell K. Hamilton:
Bloody Bones (1996)
 

Anita Blaken tarinan viides osa jatkaa samaa yliluonnollisen ja dekkarin yhdistävää konseptia kuin edellisetkin. Mukana tällä kertaa vampyyreja, zombeja ja keijuja. Aikaisempia osia käsittelin jo varhaisemmissa kirjoituksissa.

Anita lähtee oppipoikansa Larryn kanssa työkeikalle Bransoniin (edelleen kuitenkin Missourin osavaltiossa ollaan). Siellä pitäisi herättää hautausmaallisen verran pari sataa vuotta vanhoja luita, jotta alueen omistussuhteisiin saataisiin paremmin selvyyttä. Paikan päällä Anita sotkeutuu sitten tietysti myös yliluonnollisiin murhiin ja katoamisiin.

Teoksen nimi, Bloody Bones, viittaa tällä kertaa saman nimiseen ravintolaan, mutta myös vanhaan lastenloruhahmoon. Rawhead and Bloody Bones on tarinoissa keiju, jolla peloteltiin lapsia. Keiju ei siis tässä tarkoita mitään suht kilttiä ja söpöä Helinää, vaan mennään ihan brittiläisen kansanperinteen pohjalta. Keijut (fairie, fey) voivat olla julmia ja kieroja olentoja, joilla on vahvat maagiset kyvyt.

Miesrintamalla ihmissusi Richardia nähdään vain vilaukselta, kun Anita käy sanomassa heippa ennen matkalle lähtöään. Mestarivampyyri Jean-Claudea saadaan odottaa 150 sivun verran, mutta loput vajaat kolmesataa sivua hän on tiiviisti mukana. Anita pystyy kuitenkin juuri ja juuri vielä säilyttämään siveellisyytensä, vaikka lähellä käydään.

Juoni on tällä kertaa ahdettu melkoisen täyteen vauhtia. Siinä ei edes ehdi huomata niitä heikkouksia, jotka muuten saattaisivat pistää silmään kuin parsinneula. Ajatuksellisia kömmähdyksiä ja aukkoja tarinan kuljetuksessa nimittäin kyllä löytyy, jos tapahtumia rupeaa pohtimaan tarkemmin. Miten loppurysäyttely muka selvitti kaiken? Miksi kukaan ei kaivannut kadonnutta poikaa (tai sitten lopulta sitä toistakaan)? Mikä oli lopulta erään vampyyrileidin yllättävien voimien syy?

Tällaisessa ammottavien reikien naamiointiyrityksessä tietysti auttaa, kun osaa kirjoittaa vetävästi. Ja sen Hamilton kyllä tuntuu hallitsevan. Vaikka välillä keskitytään hiukan turhankin tarkkaan siihen, mitä kenelläkin on päällään (mustaa nahkaa), on teksti pääasiassa sujuvaa. Anitan minäkerronta on edelleen hiukan sarkastisen nokkelaa, mutta ainakin se on persoonallista. Hänen hahmonsa tulee mainiosti esiin jo kirjoitustyylistä.

Minä pidän edelleen Anitan pippurisesta hahmosta. Tässä osassa saattoi havaita pientä muutosta hänen ajatusmaailmassaan. Jos muistaa sarjan ensimmäisessä osassa tavattua Anitaa, hän oli vielä selvästi jyrkempi mielipiteissään. Nyt hän alkaa hyväksyä sen, että kaikki hirviöt (siis yliluonnolliset olennot) eivät välttämättä ole täysin pahoja. Hän alkaa luiskahtaa itsekin siihen porukkaan, kun hänen nekromantikon kykynsä tulevat yhä vahvemmin esiin.

Myös sivuhahmot jäivät mieleen (enkä nyt tarkoita vain sitä iänikuista Jean-Claudea). Anitan aisapari Larry Kirkland, joka on kai vähän niin kuin Anita itse muutama vuosi ennen sarjan alkua, oli välillä kuin emäntäänsä seuraileva koiranpentu, mutta piti silti päänsä tiukoissa tilanteissa. Jasonilla, Jean-Clauden lemmikki-ihmissudella, oli kivasti jalat maassa – hahmo, joka tuntee omat rajansa ja on ihan okei niiden kanssa. Pahiksia olisin voinut katsella hiukan enemmänkin, etenkin Bloody Bones jäi lopulta hiukan laimeaksi. Vampyyrit tässä sarjassa ovat kyllä ainakin toistaiseksi olleet oikein saappaansa täyttäviä tyyppejä, sekä hyvässä että pahassa.

Kaiken kaikkiaan Bloody Bones on taattua Anita Blakea. Ainakin se on parempi kuin edellinen (The Lunatic Cafe), lähinnä kai siksi, että tässä ei ole niin paljon sitä Anitan, Richardin ja Jean-Clauden välisen kolmiodraaman tuomaa ihmissuhdepainolastia, enemmän keskitytään murhiin ja toimintaan. Ihmissuhdepuolella puidaan J-C:n ja Anitan välistä suhdetta, mutta ei kuitenkaan liikaa. Tai ehkä minä vain pidän enemmän tästä ranskalaishurmurista kuin tylsähkön turvallisesta alfasudesta. No, saa nähdä, mitä tapahtuu, kun palataan takaisin kotoisaan St. Louisiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti