Richard Kadrey:
Sandman Slim (2009)
Kill the Dead
(2010)
Aloha
from Hell (2011)
Richard Kadrey heittää meille mieltäräjäyttävän toiminnan
ystäville varsinaisen makupalan. Sandman Slim -sarja on täynnä
vauhtia, vetoa ja rekkalasteittain (mustaa) huumoria helvetillisellä
sivumaulla.
Kirjojen
(anti)sankarina on Helvetistä karannut James Stark.
Helvetissä hänet tosin tunnetaan Sandman Sliminä, joka on kuin
mörkö pikkunaperodemoneille. ”Syös ny kiltisti se kidutuksessa
haudutettu sielusi, Mattifer, tai Sandman Slim tulee ja...”
Stark oli lupaava
maagikon alku ennen kuin hän joutui elävänä Helvettiin. Monikaan
demoni ei ollut ennen elävää sielua edes nähnyt, ja siksi Stark
laitettiin pirujen huviksi mm. taistelemaan gladiaattorimaisissa
taisteluissa kaikenlaisia hirviöitä vastaan ja salamurhaamaan Azazelille. Kaikkien - jopa itsensä - yllätykseksi hän selvisi hengissä kaikesta tästä.
Sandman Slimin
alussa Stark kaivautuu takaisin maan pinnalle, tarkemmin sanottuna
Los Angelesiin. Päällimmäisenä mielessä on tietysti kosto
kaikille niille entisille ystäville, jotka olivat syypäinä
yhdentoista vuoden kurjuuteen alakerrassa ja lisäksi vielä
tyttöystävän kuolemaan. Mukana menossa on alkemisteja, enkeleitä
(myös langenneita), velhoja ja muuta sellaista. Ohimennen saatetaan
pelastaa maailma. Mutta vain vahingossa.
Kill the Dead
tapahtuu puolisen vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Lucifer on
kaupungissa, ja Stark joutuu Helvetin pääjehun henkivartijaksi.
Joku zombivallankumous on kanssa käynnissä, ja vähän
hienovaraisempien metodien opettelu alkaa olla aiheellista, kun
liikutaan LA:n ylemmissä piireissä. Edes sen verran, että kysyy
ennen kuin ampuu.
Kolmannessa
osassa (Aloha from Hell)
Stark joutuu palaamaan Helvettiin. Siellä kohdataan vanhoja
vihollisia; sekä oikeita demoneita että luonteeltaan paholaismaisia. On
aika unohtaa ne vähäiset inhimillisyyden rippeet, jotka tuli tuolla
maanpäällisellä piknikretkellä hankittua. Helvetissä ei selviä
pelkästään puhumalla.
Stark
ei ole mikään salapoliisi.
Johtolankojen seuraaminen norsun kärsivällisyydellä ei ole hänen
parhaimpia puoliaan. Sen sijaan graniitistakin mennään läpi aseet
edellä ja loitsut leimuten, jälkeen jätetään ruumiiden ja
ruhjottujen veristä vanaa.
Sankarina hän on
siis enemmän mallia anti. Kirosanoja hän ei välttele eikä
muutenkaan hienostele tai ole kohtelias edes ystävilleen.
Liipaisinsormi on aika herkässä, eikä jälkeenpäin tarvitse kokea
kovia tunnontuskia. Hahmossa tapahtuu toki kehitystä kirjojen
mittaan, mutta viimeisen kirjan lopussa Stark on mielenlaadultaan
edelleen suunnilleen samanlainen paskiainen kuin ensimmäisen
ensimmäisellä sivullakin.
Stark on myös
kirjojen minäkertoja. Kertojana hän viljelee paljon
pop-kulttuuriviitteitä esimerkiksi elokuviin, ja muutenkin tyyli on
vauhdikasta. Mieli- ja kielikuvat ovat usein suorastaan absurdeja ja
surrealistisuudessaan yleensä hykerryttäviä. Mietiskelylle ja
filosofiselle pohdinnalle ei juurikaan uhrata sanoja. Preesensin
käyttö saa lukijan sukeltamaan osaksi toimintaa: kaikki tuntuu
tapahtuvan nyt ja täällä.
Sivuhahmotkaan
eivät ole jääneet ilman räjähtävää arsenaalia. Esimerkiksi
puhuva pää Kasabian, jonka kanssa Stark jahkaa loputtomia
dialogeja, on aivan hillitön. Candylla on hirviömäisen
naiskiinnostuksen kohteen rooli, ja sen hän täyttää mojovasti.
Luciferkaan ei ole hullumpi.
Kadrey
käyttää kirjoissa hyväkseen (kristin)uskoa.
Eikä käsittele sitä muuten sitten millään silkkihansikkailla
vaan paremminkin raaputtaa raastinraudalla kieroutuneita suiruja
irti. Esimerkiksi enkelit eivät ole mitenkään täydellisiä
ihmiskunnan hyvinvointia edistäviä olentoja, eivätkä demonit
välttämättä sen pahempia.
Kaikkea
materiaaliaan Kadrey käsittelee samanlaisella häpeilemättömällä
riettaudella. Mikään ei ole pyhää, tai jos on, niin se sotketaan
muun aineksen kanssa sellaiseksi sillisalaatiksi, ettei sieltä enää
löydä silliäkään.
Kieli
poskessa päästään onnistumiseen.
Lopputulos nimittäin toimii, ja enemmänkin. Se vetää, soi,
naurattaa, jännittää, nostattaa hikipisaroita otsalle, ilahduttaa,
iskee nyrkillä naamaan, saa istumaan tuolinreunalla. Se on hauska,
toiminnantäyteinen, terävä, sukkelasanainen, älykäs. Sanalla
sanottuna nerokas.
Jos tykkäsit
vaikkapa Kill Billistä tai Supernaturalista, niin tämä saattaa
sopia sinulle. Kanteen printattu kommentti William Gibsonilta ehkä
tiivistää Sandman Slimin hengen parhaiten: ”The best B movie I've
read in at least twenty years” - paras roskaleffa, jonka olen
lukenut ainakin kahteenkymmeneen vuoteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti