Petri Tamminen:
Rikosromaani
(2012)
Tämä ei ole spefiä, mutta sen verran erikoinen on Tammisen maailma, että
kirjoitan siitä silti. Suosittelen kokeilemaan, jos ei ole ennen
kirjailijan tuotantoon tutustunut (joskin kannattaa ehkä kuitenkin aloittaa jostakin aiemmasta opuksesta, esimerkiksi Enon opetukset on hyvä). Ja ainakin hänen teoksensa ovat
kohtuullisen lyhyitä, joten ei siinä paljoa aikaa kulu hukkaan, jos
ei nappaa.
Rikosromaanin päähenkilö
on viisikymppinen komisario Usko Vehmas. Teksti
seuraa Vehmasta kuin olkapään takaa ja yleensä pään sisältäkin.
Vehmas jäljittää sitkeää mieltenpahoittaja Ångströmiä, joka
kulkee hämäriä teitä lain ja rikoksen raja-alueella. Tämä
Hämeenlinnan häpäisijä, Malmin musertaja on syypää monenlaisten
ihmisten kokemiin monenlaisiin vääryyksiin ja ahdistuksiin.
Vehmakselle ei kuitenkaan tunnu rikollisen kiinnisaaminen olevan
mitenkään ensiarvoisen tärkeää. Enemmän hän keskittyy
filosofoimaan poliisitalon kirjaston nurkassa tai tuijottelemaan
Pasilan maisemia ikkunasta. Vehmaksen sisäiset monologit liittyvät
hyvin erilaisiin aiheisiin; satunnaisiin havaintoihin elämästä ja
maailmasta, ihmisistä ja yhteiskunnasta. Ångström tuntuu pystyvän
etärikoksiinkin: Vehmaksen mielenterveys on vaarassa
poliisihommissa.
Paikoin Vehmas tuo mieleen tv-sarja Twin Peaksin FBI-agentti Dale
Cooperin. Sama höyrypäinen valmius epätavanomaisiin metodeihin ja
filosofimainen luonne yhdistää näitä kahta. Myös pahan
selittämättömyys ja ahdistava läsnäolo on esillä kummassakin
teoksessa.
Teemana
on sielua kalvava ahdistus.
Sellainen muodoton katumus ja syyllisyydentunne, jolle ei ole
varsinaisesti syytä. Sellainen, joka vaivaa mieltä ja kehoa, mutta
jota ei osaa tarkemmin nimetä. Onko se erityisesti nyky-yhteiskunnan
kansanvaiva, vai onko se ihmisen perusominaisuus, sitä on mahdoton
sanoa.
Hahmot on nimetty teeman ja tarinan kannalta oivallisesti. Ångström
on tainnut saada nimensä ruotsinkielen ahdistusta ja katumusta
kuvaavista sanoista. Solveig taas on kuin itse aurinko. Ja tietysti
päähenkilö on nimeltään Usko, jolta tuntuu välillä olevan usko vähissä,
etenkin itseensä.
Kaikesta paistaa kuitenkin läpi selvä elämänmyönteisyys.
Vehmaskaan ei kaadu painolastinsa alle, vaikka horjuvaa on välillä
meno. Elämä voi usein olla vaikeaa ja epäymmärrettävää, mutta
siitä selviää elämällä. Pitää vain muistaa hengittää.
Romaani
oli teemansa puolesta luonnollinen jatke Tammisen parille edeltävälle
teokselle, jotka ovat käsitelleet onnellisuutta (Mitä
onni on?
2008) sekä ujoutta ja noloutta (Muita
hyviä ominaisuuksia,
2010). Vaikuttaa siltä, että Tamminen on kokoamassa varsinaista
inhimillisten tunteiden kirjastoa.
Tammisen
kieli on niukkaa mutta runollista.
Yksittäiset lauseet tai huomiot ovat usein kuin kokonaisia
ajatuksia, tekstiviestin mittaisia novelleja. Kirjailijan historia
aforistikkona näkyy selvästi. Lyhyiden lauseiden, tarkkojen
yksityiskohtien ja erikoisten sanavalintojen yhdistelmä on taattua
ja tuttua Tammista.
Kirjailijan
aiempaan tuotantoon jonkin verran tutustuneena voin sanoa, että
Rikosromaani
ei sinänsä tuo mitään uudistuksia Tammisen tyyliin. Jos on
tykännyt aiemmista teoksista, niin silloin todennäköisesti pitää
myös tästä, ellei sitten toivo saavansa jotain uutta. Minulle tämä
ainakin kelpasi.