keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Rikosromaani: Ahdistuksesta nasevan elämänmyönteisesti

Petri Tamminen:
Rikosromaani (2012)


Tämä ei ole spefiä, mutta sen verran erikoinen on Tammisen maailma, että kirjoitan siitä silti. Suosittelen kokeilemaan, jos ei ole ennen kirjailijan tuotantoon tutustunut (joskin kannattaa ehkä kuitenkin aloittaa jostakin aiemmasta opuksesta, esimerkiksi Enon opetukset on hyvä). Ja ainakin hänen teoksensa ovat kohtuullisen lyhyitä, joten ei siinä paljoa aikaa kulu hukkaan, jos ei nappaa.

Rikosromaanin päähenkilö on viisikymppinen komisario Usko Vehmas. Teksti seuraa Vehmasta kuin olkapään takaa ja yleensä pään sisältäkin. Vehmas jäljittää sitkeää mieltenpahoittaja Ångströmiä, joka kulkee hämäriä teitä lain ja rikoksen raja-alueella. Tämä Hämeenlinnan häpäisijä, Malmin musertaja on syypää monenlaisten ihmisten kokemiin monenlaisiin vääryyksiin ja ahdistuksiin.

Vehmakselle ei kuitenkaan tunnu rikollisen kiinnisaaminen olevan mitenkään ensiarvoisen tärkeää. Enemmän hän keskittyy filosofoimaan poliisitalon kirjaston nurkassa tai tuijottelemaan Pasilan maisemia ikkunasta. Vehmaksen sisäiset monologit liittyvät hyvin erilaisiin aiheisiin; satunnaisiin havaintoihin elämästä ja maailmasta, ihmisistä ja yhteiskunnasta. Ångström tuntuu pystyvän etärikoksiinkin: Vehmaksen mielenterveys on vaarassa poliisihommissa.

Paikoin Vehmas tuo mieleen tv-sarja Twin Peaksin FBI-agentti Dale Cooperin. Sama höyrypäinen valmius epätavanomaisiin metodeihin ja filosofimainen luonne yhdistää näitä kahta. Myös pahan selittämättömyys ja ahdistava läsnäolo on esillä kummassakin teoksessa.

Teemana on sielua kalvava ahdistus. Sellainen muodoton katumus ja syyllisyydentunne, jolle ei ole varsinaisesti syytä. Sellainen, joka vaivaa mieltä ja kehoa, mutta jota ei osaa tarkemmin nimetä. Onko se erityisesti nyky-yhteiskunnan kansanvaiva, vai onko se ihmisen perusominaisuus, sitä on mahdoton sanoa.

Hahmot on nimetty teeman ja tarinan kannalta oivallisesti. Ångström on tainnut saada nimensä ruotsinkielen ahdistusta ja katumusta kuvaavista sanoista. Solveig taas on kuin itse aurinko. Ja tietysti päähenkilö on nimeltään Usko, jolta tuntuu välillä olevan usko vähissä, etenkin itseensä.

Kaikesta paistaa kuitenkin läpi selvä elämänmyönteisyys. Vehmaskaan ei kaadu painolastinsa alle, vaikka horjuvaa on välillä meno. Elämä voi usein olla vaikeaa ja epäymmärrettävää, mutta siitä selviää elämällä. Pitää vain muistaa hengittää.

Romaani oli teemansa puolesta luonnollinen jatke Tammisen parille edeltävälle teokselle, jotka ovat käsitelleet onnellisuutta (Mitä onni on? 2008) sekä ujoutta ja noloutta (Muita hyviä ominaisuuksia, 2010). Vaikuttaa siltä, että Tamminen on kokoamassa varsinaista inhimillisten tunteiden kirjastoa.

Tammisen kieli on niukkaa mutta runollista. Yksittäiset lauseet tai huomiot ovat usein kuin kokonaisia ajatuksia, tekstiviestin mittaisia novelleja. Kirjailijan historia aforistikkona näkyy selvästi. Lyhyiden lauseiden, tarkkojen yksityiskohtien ja erikoisten sanavalintojen yhdistelmä on taattua ja tuttua Tammista.

Kirjailijan aiempaan tuotantoon jonkin verran tutustuneena voin sanoa, että Rikosromaani ei sinänsä tuo mitään uudistuksia Tammisen tyyliin. Jos on tykännyt aiemmista teoksista, niin silloin todennäköisesti pitää myös tästä, ellei sitten toivo saavansa jotain uutta. Minulle tämä ainakin kelpasi.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Sookie Stackhouse 10 & 11: Vampyyreja ja muuta sellaista, taas

Charlaine Harris:
Dead in the Family (2010)
Dead Reckoning (2011)


Ja vielä pari lisää tätä samaa. Aiemmat osat puitu puhki täällä (osat 1-4) ja täällä (osat 5-9).

Sama meno jatkuu vieläkin. Sookie tarjoilee ja lukee ajatuksia. Yliluonnolliset miehet pörräävät ympärillä. Eric on narsistinen mutta silti haluttava ja ihana. Välillä tapahtuu jotain järkyttävää. Mikään ei oikein muutu Sookien maailmassa.

Kymppiosassa (Dead in the Family) Sookie on toipumassa ysin lopun traumaattisista tapahtumista. Suhde Ericin kanssa alkaa vihdoin rullata mukavasti, mutta sitten Ericin pappa pöllähtää paikalle mukanaan viikinkivampille entuudestaan tuntematon ”velipoika” - hitusen hullu hänkin. Sitä sun tätä tapahtuu peräti päälle kolmensadan sivun verran.

Seuraavassa nivaskassa (Dead Reckoning) vanha ihmissusivihollinen Sandra Pelt palaa kuvioihin – edelleen yhtä kaunaisena ja kostonhimoisena. Ericin pomo Victor uhkaa ylhäältäpäin rakastavaisia ja Sookien keijukämppikset aiheuttavat kaikennäköisiä ongelmia.

Ei näitä enää edes erota toisistaan. Yksilölliset juonet ovat lähes kadonneet, tarina tuntuu olevan enemmänkin kirjasta toiseen jatkuvaa saippuasarjaa yliluonnollisilla vivahteilla (Passions, anyone?). Toki jokaisessa on omat juttunsa, jotka niitä erottavat, mutta ne jäävät aika lailla jatkuvan juonen jalkoihin. Hahmotkin alkavat tuntua paikoilleen jämähtäneiltä.

Olisin esimerkiksi kuvitellut yhdeksännen osan lopputapahtumien jättävän jotain pysyvämpiä jälkiä Sookien mielenlaatuun, mutta siltä ei tunnu. Dead in the Familyn alussa käydään erillisinä lukuina läpi kaikkia Sookien ystäviä, ja siinä ajassa telepaattityttömme ilmeisesti parantuu kokonaan. Osio tuntuu kovin jähmeältä ja teennäiseltä, vähän semmoiselta lehden lopussa olevalta ”missä hän on nyt” -jutulta. ”Missä kaikki vanhat tutut ovat nyt?” Ainut ero, jonka Sookiessa ehkä saattaa havaita, on se, että hän on valmis tappamaan ihmisiä. Toisaalta se ei ole aitoa omatunnottomuutta, koska hän pohtii niin paljon asiaa. Jo se, että hän tuntee huonoa omaatuntoa siitä, että ei tunne sitä, kertoo hänen olevan vieläkin varsin kristillinen hahmo. Ja kaikki tämä vain siitä, että hän myöntää itselleen toivovansa jonkun kuolemaa, ei siis varsinaisesta tappamisesta.

Ja silti luen näitä ihan innoissani. Harrisin kerronta on edelleen vetävää ja mukaansatempaavaa. Jännityksen kuvauksessa hän on selvästi kehittynyt alkupäähän nähden, muistan esimerkiksi pettyneeni ensimmäisen osan loppukliimaksiin (joka lässähti hiukan), mutta nyt tiivis tunnelma pitää kyllä otteessaan. Haluan tietää, mitä tapahtuu, vaikka välillä naurankin epäuskoisena: ei voi olla totta, että joku kirjoittaa tällaista! Edelleen jotkut kohtaukset pistävät silmään lapsellisina, mutta ei kai Sookie Stackhouselta vakavuutta kannata odottaakaan.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Datura: Kauniita sanoja repeävästä todellisuudesta

Leena Krohn:
Datura tai harha jonka jokainen näkee (2001)


Enpä oikein osaa sanoa, onko Datura uuskummaa, maagista realismia vai mitä, mutta hieno se on joka tapauksessa. Ajatuksia todellisuudesta, ajasta, minuudesta ja muista erikoisista ilmiöistä.

Päähenkilö, nimetön minä, on Uusi Anomalisti -lehden toimitussihteeri. Lehti käsittelee kaikenlaisia paranormaaleja ilmiöitä ja vaihtoehtoistieteitä. Toimitussihteerin roolissaan hän tutustuu moniin yhteiskunnan, hulluuden tai hyväksyttyjen tieteiden rajoilla eläviin ihmisiin (ja toissyntyisiin), kuten vampyyriin, etnobotanistiin, kallonporaajaan ja vaihtoehtoisen audioteknologian harrastajaan.

Samalla hän huolehtii kukasta; daturasta, hulluruohosta, jonka on saanut siskoltaan. Aluksi hän kokeilee daturan siemeniä astmalääkkeenä, myöhemmin keittää lehdistä teetä, ja käyttö riistäytyy nopeasti käsistä. Astma on parempi, mutta sivuvaikutukset ovat rajuja. Todellisuus alkaa luiskahtaa paikaltaan, eikä muistoihin tai aisteihin voi enää luottaa.

Leena Krohnin kieli on kaunista, puhdasta, raikasta, runollista. Teksti polveilee, soljuu ja virtaa; kertoo, ei selitä. Sitä lukee haikeana, nauraen, lukeakseen, ajatellakseen. Myös teoksen kaunis taitto tukee herkkää tunnelmaa.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joista monet ovat kuin erillisiä novelleja. Joissain niistä kohdataan joku Uuden Anomalistin lukija tai avustaja, johon ei välttämättä enää myöhemmin palata, toisissa kerrotaan jostain päähenkilön elämässä sattuneesta tapauksesta.

Päähenkilön aikakäsitys hapertuu koko ajan. Kohtaamisilla ja tapahtumilla ei ole kovinkaan tarkkaa kronologisuutta. Toki niitä lukee tietyssä järjestyksessä, mutta silti ne ovat erillisiä, yksittäisiä, omia. Jokaisella on oma harhansa, oma todellisuutensa, oma monomaniansa, ja ne saattavat törmätä toisiinsa vain ratojensa risteyskohdissa.

Tapahtumat kerrotaan imperfektissä, muistoina. Kirja alkaa näillä sanoilla: ”Saan syyttää nykyisestä tilastani vain itseäni ja erästä kukkaa.” Heti alusta tiedetään, että nykytilassa on jotain viallaan. Todellisuus ei enää ole sellaista kuin sen pitäisi. Loppu kirjasta on tarinaa siitä, minkälaisten mutkien kautta tähän oikein päädyttiin.

Kirjaa voi lukea monella tasolla. Sen voi yksinkertaisimmillaan ajatella kertomuksena riippuvuudesta; siitä, mitä päihteiden käytöstä seuraa. Todellisuus hapertuu, elämä särkyy, mieli järkkyy. Toisaalta tarina voi myös olla opas mielen avaamiseen vaihtoehtoisille todellisuuksille. Yhteinen harhamme, todellisuutemme, ei välttämättä ole kaikki, mitä on. Emme voi tietää, mitä emme tiedä. Kolmanneksi kirja kertoo erilaisista ilmiöistä, joita voimme kohdata maailmassamme. Kallon poraaminen ei ole mikään uusi juttu, eikä heilurin käyttäminen totuuden selvittämisessä ole pelkkää fiktiota.

Teos jää pyörimään mieleen pitkään. Sen sisältämät ajatuksen siemenet itävät ja rehevöityvät kuin datura, eikä todellisuus enää ole samanlaista kuin ennen lukijallekaan.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Sandman Slim 1-3: Helvetin hauskaa rymistelyä

Richard Kadrey:
Sandman Slim (2009)
Kill the Dead (2010)
Aloha from Hell (2011)


Richard Kadrey heittää meille mieltäräjäyttävän toiminnan ystäville varsinaisen makupalan. Sandman Slim -sarja on täynnä vauhtia, vetoa ja rekkalasteittain (mustaa) huumoria helvetillisellä sivumaulla.

Kirjojen (anti)sankarina on Helvetistä karannut James Stark. Helvetissä hänet tosin tunnetaan Sandman Sliminä, joka on kuin mörkö pikkunaperodemoneille. ”Syös ny kiltisti se kidutuksessa haudutettu sielusi, Mattifer, tai Sandman Slim tulee ja...”

Stark oli lupaava maagikon alku ennen kuin hän joutui elävänä Helvettiin. Monikaan demoni ei ollut ennen elävää sielua edes nähnyt, ja siksi Stark laitettiin pirujen huviksi mm. taistelemaan gladiaattorimaisissa taisteluissa kaikenlaisia hirviöitä vastaan ja salamurhaamaan Azazelille. Kaikkien - jopa itsensä - yllätykseksi hän selvisi hengissä kaikesta tästä.

Sandman Slimin alussa Stark kaivautuu takaisin maan pinnalle, tarkemmin sanottuna Los Angelesiin. Päällimmäisenä mielessä on tietysti kosto kaikille niille entisille ystäville, jotka olivat syypäinä yhdentoista vuoden kurjuuteen alakerrassa ja lisäksi vielä tyttöystävän kuolemaan. Mukana menossa on alkemisteja, enkeleitä (myös langenneita), velhoja ja muuta sellaista. Ohimennen saatetaan pelastaa maailma. Mutta vain vahingossa.

Kill the Dead tapahtuu puolisen vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Lucifer on kaupungissa, ja Stark joutuu Helvetin pääjehun henkivartijaksi. Joku zombivallankumous on kanssa käynnissä, ja vähän hienovaraisempien metodien opettelu alkaa olla aiheellista, kun liikutaan LA:n ylemmissä piireissä. Edes sen verran, että kysyy ennen kuin ampuu.

Kolmannessa osassa (Aloha from Hell) Stark joutuu palaamaan Helvettiin. Siellä kohdataan vanhoja vihollisia; sekä oikeita demoneita että luonteeltaan paholaismaisia. On aika unohtaa ne vähäiset inhimillisyyden rippeet, jotka tuli tuolla maanpäällisellä piknikretkellä hankittua. Helvetissä ei selviä pelkästään puhumalla.

Stark ei ole mikään salapoliisi. Johtolankojen seuraaminen norsun kärsivällisyydellä ei ole hänen parhaimpia puoliaan. Sen sijaan graniitistakin mennään läpi aseet edellä ja loitsut leimuten, jälkeen jätetään ruumiiden ja ruhjottujen veristä vanaa.

Sankarina hän on siis enemmän mallia anti. Kirosanoja hän ei välttele eikä muutenkaan hienostele tai ole kohtelias edes ystävilleen. Liipaisinsormi on aika herkässä, eikä jälkeenpäin tarvitse kokea kovia tunnontuskia. Hahmossa tapahtuu toki kehitystä kirjojen mittaan, mutta viimeisen kirjan lopussa Stark on mielenlaadultaan edelleen suunnilleen samanlainen paskiainen kuin ensimmäisen ensimmäisellä sivullakin.

Stark on myös kirjojen minäkertoja. Kertojana hän viljelee paljon pop-kulttuuriviitteitä esimerkiksi elokuviin, ja muutenkin tyyli on vauhdikasta. Mieli- ja kielikuvat ovat usein suorastaan absurdeja ja surrealistisuudessaan yleensä hykerryttäviä. Mietiskelylle ja filosofiselle pohdinnalle ei juurikaan uhrata sanoja. Preesensin käyttö saa lukijan sukeltamaan osaksi toimintaa: kaikki tuntuu tapahtuvan nyt ja täällä.

Sivuhahmotkaan eivät ole jääneet ilman räjähtävää arsenaalia. Esimerkiksi puhuva pää Kasabian, jonka kanssa Stark jahkaa loputtomia dialogeja, on aivan hillitön. Candylla on hirviömäisen naiskiinnostuksen kohteen rooli, ja sen hän täyttää mojovasti. Luciferkaan ei ole hullumpi.

Kadrey käyttää kirjoissa hyväkseen (kristin)uskoa. Eikä käsittele sitä muuten sitten millään silkkihansikkailla vaan paremminkin raaputtaa raastinraudalla kieroutuneita suiruja irti. Esimerkiksi enkelit eivät ole mitenkään täydellisiä ihmiskunnan hyvinvointia edistäviä olentoja, eivätkä demonit välttämättä sen pahempia.

Kaikkea materiaaliaan Kadrey käsittelee samanlaisella häpeilemättömällä riettaudella. Mikään ei ole pyhää, tai jos on, niin se sotketaan muun aineksen kanssa sellaiseksi sillisalaatiksi, ettei sieltä enää löydä silliäkään.

Kieli poskessa päästään onnistumiseen. Lopputulos nimittäin toimii, ja enemmänkin. Se vetää, soi, naurattaa, jännittää, nostattaa hikipisaroita otsalle, ilahduttaa, iskee nyrkillä naamaan, saa istumaan tuolinreunalla. Se on hauska, toiminnantäyteinen, terävä, sukkelasanainen, älykäs. Sanalla sanottuna nerokas.

Jos tykkäsit vaikkapa Kill Billistä tai Supernaturalista, niin tämä saattaa sopia sinulle. Kanteen printattu kommentti William Gibsonilta ehkä tiivistää Sandman Slimin hengen parhaiten: ”The best B movie I've read in at least twenty years” - paras roskaleffa, jonka olen lukenut ainakin kahteenkymmeneen vuoteen.

tiistai 5. helmikuuta 2013

The Lunatic Cafe: Ihmissusidraamaa

Laurell K. Hamilton:
The Lunatic Cafe (1996)


Anita Blake, vampyyrinmetsästäjä -sarjan neljäs osa jatkaa siitä, mihin edellisessä jäätiin. Edellisistä osista kirjoitin jo aiemmin. Kuten niissäkin, tässä on dekkaria ja yliluonnollista sekaisin, mutta ihmissuhdedraaman määrä on suhteellisesti suurempi kuin aikaisemmin.

Joukko muodonmuuttajia on kadonnut, ja Anita laitetaan asialle selvittämään syytä tähän. Kyllähän sitä saadaan soppaan sitten heitettyä ruumiskin, joka näyttäisi olevan jonkin lajin muodonmuuttajan hengiltä raatelema. Samalla pitäisi tutkiskella suhdetta ihmissusipoikaystävä Richard Zeemaniin sekä tietysti vältellä edelleen ranskalaisvampyyri Jean-Clauden lähentely-yrityksiä. Kirjan nimi viittaa muodonmuuttajien suosimaan ravintolaan.

Hamilton yrittää siis jatkaa samalla hyväksi havaitsemallaan formaatilla. Noidilla, vampyyreilla, ihmissusilla ja muilla ihmiseläimillä kansoitettu dekkaritarina. Sellaisenaan se saattaisikin toimia, jos tässä ei olisi niin paljon sitä ihmissuhdedraamaa. Minun makuuni liikaa. Rikokset ja verinen murha jäävät taka-alalle, välillä suorastaan unohduksiin. Eikä Anitan zombeista edes ole missään välissä mitään hyötyä!

Juonellisesti loppuratkaisu on turhan moniaalle hajautunut. Toisaalta se rikkoo aiempien osien kaavaa mukavasti. Kaikki langanpäät eivät kietoudu lopussa yhteen kuten aiemmin. Dekkarikirjailijan ei kannatakaan liikaa toistaa samaa kaavaa. Muuten lukija tietää jo alussa, mihin kaikki johtaa, eikä yllättäville loppuselvittelyille jää sijaa.

Suhteiden setvimistä kirjassa on suhteellisen paljon. Erityisesti keskitytään edellisessä osassa esitellyn Richardin ja Anitan väleihin. Alkuun Anita luuli Rikua ihmiseksi, mutta Circus of the Damnedin lopussa paljastui, että mieshän onkin oikeasti ihmissusi. Silti Anita päätti alkaa treffailla Richardia ajatellen, että lykantropia on vain sairaus. Toisin sanoen hän ei täysin ymmärtänyt miehen toiseutta; miehen sisällä asuvaa petoa, joka täyden kuun aikaan haluaa vapaaksi (ja näyttää toki hampaitaan muulloinkin).

Vähitellen kirjan kuluessa Anita joutuu yhä selvemmin kohtaamaan Richardin susipuolen. Mies ei ole enää vain ihminen. Hänestä ei koskaan voi tulla vain ihmistä. Hän voi sellaista esittää, jopa niin hyvin, että voi opettaa koulussa lapsille biologiaa, mutta se ei hänestä tavallista ihmistä tee.

Silti miehenä hän on jopa naiivin lempeä. Hän ei halua taistella, ei tappaa, vaikka susilauman sisäinen politiikka saattaisi sitä vaatia. Tämä kontrastoi selkeästi Anitaan, joka on ihminen, mutta silti usein jopa raaka. Tappaminen ei ole Anitalle vierasta, eikä hän koe kovia tunnontuskia vastustajiensa ampumisesta. Toki nämä vastustajat ovat yleensä ansainneet sen, ainakin Anitan kannalta katsoen, mutta silti hänen metodinsa voivat olla tarpeettoman julmia.

Mies yrittää siis hallita sisäistä petoaan parhaan kykynsä mukaan, nainen sen sijaan on vapaaehtoisesti omaksunut petomaisia piirteitä. Tällainen kontrasti lupaa kyllä myrskypilviä jatkossa, jos suhde vielä tästä kehittyy.

Myrskypilviä on luvassa myös Jean-Clauden suunnalta. Vamppi ei nimittäin ole millään tapaa tyytyväinen lemmikkinä pitämänsä animaattorineitosen uuteen heilaan. Kolmiodraaman ainekset on kasattu kekoon, joka näkyisi varmaan kuuhun asti.

Kokonaisuutena tämä tuntui jotenkin väliosalta. En ole vielä lukenut pidemmälle, joten en voi sanoa, oliko tämä tosiaan sellainen, vai onko tämä pysyvä olotila. Ei siis Anitaa parhaimmillaan, jos edellisiin vertaa.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Looper: Scifileffa Brucella ja Brucekkeella

Looper (elokuva, 2012)
ohjaaja: Rian Johnson
tuottajat: Ram Bergman, James D. Stern 
käsikirjoitus: Rian Johnson
pääosissa: Bruce Willis, Joseph Gordon-Levitt, Emily Blunt


Ehdin onneksi käydä tämän katsomassa ennen sen katoamista elokuvateatterin tarjonnasta. Aikamatkustusta, toimintaa, Bruce Willis, siinä resepti parin tunnin viihtymiseen.

Joe on palkkatappaja, mutta ei mikään ihan tavallinen sellainen. Ideana on se, että tulevaisuudessa on keksitty aikamatkustus, mutta ruumiiden hävittämisestä on tullut melkein mahdotonta. Siksi tyyppejä, joista rikolliset haluavat päästä eroon, lähetetään menneisyyteen (elokuvan nykyisyyteen eli vuoteen 2044), jossa Joe hoitaa homman: kuula kallon ja raato tuhkaksi.

Näitä tappajia sanotaan loopereiksi siksi, että jossain vaiheessa heidän vanhemmat versionsa yleensä lähetetään heille itselleen tapettaviksi (loop = silmukka). Vanha Joe (Bruce Willis) pääsee kuitenkin nuorelta Joelta (Joseph Gordon-Levitt) vahingossa karkuun, mistä seuraa kaikinpuolinen ajojahti. Vanha versio jahtaa mystistä tulevaisuuden superrikollista, juniori ajaa takaa itseään ja rikolliset työnantajat ovat molempien perässä. Mukaan sotketaan vielä yksinhuoltaja-äiti ja poikansa.

Gordon-Levitt on erinomainen esittämään Brucea. Ilmeet ja eleet, jopa ääni, ovat Willisin maneerien mukaisia. Erityisesti se hieman vino virne on aivan nappiin. Joseph Gordon-Levitt ei suinkaan näytä nuorelta Bruce Willisilta, mutta hän näyttää (maskeerauksen avulla) täydelleen siltä, miltä Brucen nykyisestä naamasta voisi kuvitella hänen näyttäneen kolmekymmentä vuotta nuorempana.

Bruce taas on aina Bruce. Jäyhä ilme, vino huumori ja paljon äksöniä. Erityisesti eräs kohtaus, jossa Bruce lahtaa roistoja asearsenaalillaan, oli kovin ominainen. Jo ennalta näki, että nyt se äijäilee. Ja niinhän se tosiaan teki.

Emily Blunt tekee ihan perushyvän suorituksen pakollisessa naisroolissa, mutta erityismaininnan ansaitsee hänen hahmonsa poikaa esittävä Pierce Gagnon. Pikkupoika tuo elävästi mieleen Omenin pojan, ainakin paikoin, mutta onnistuu heti perään myös lämpimien tunteiden ilmaisussa.

Kuvastoltaan tätä ei välttämättä heti huomaisi scifiksi. Maisemat ovat kuin jostain huonomaineisesta lähiöstä, välillä tuli mieleen tv-sarja Dark Angelin kaupunkikuvat, tai toinen tieteisraina Ihmisen pojat. Teknisellä kehityksellä tai uusilla innovaatioilla ei juurikaan mässäillä. Aikakonekin on ulkonäöltään kuin varaosista koottu sukelluskello. Tämä on siis mielestäni hyvä asia; yhteiskunnan kehityksen kannalta uskottavampaa kuin yhtäkkinen koko maiseman muutos.

Se, missä tehostemiehet ja -naiset ovat innostuneet, onkin oikeastaan elokuvan heikoin lenkki. Osalla ihmisistä on telekineesimutaatio, eli he pystyvät leijuttamaan sytkäreitä ja kolikoita. Juonen kannalta pääosin aika turha (ei täysin sentään, mutta ilmankin sitä olisi mielestäni pärjätty) efekti ei oikein istu muuten niin realistisen näköiseen tulevaisuuteen.

Aiheeltaan Looper rinnastuu hyvinkin läheisesti äskettäin lukemaani Charles Yun kirjaan nimeltään How to Live Safely in a Science Fictional Universe. Molemmissa on aikamatkustaja, joka ampuu tulevaisuuden minäänsä ja siitä syntyvä silmukka. Aihetta lähdetään kuitenkin purkamaan näissä kahdessa teoksessa varsin erilaisin keinoin.

Yun kirjassa on toistamisen ja pienen muutoksen teema. Aikasilmukka on muotoon pakottava, tapahtumat toistuvat lähes samanlaisina joka kerta. Vapauteen pääsee, kun tarpeeksi monta kertaa kiertää kehää muuttaen rataa aina hitusen verran kerrallaan. Looperissa ei sen sijaan olla missään ahtaassa silmukassa. Se, mitä tulevaisuuden Joe on elänyt ei välttämättä ole lähelläkään sitä, mitä nyky-Joe tulee elämään. Tulevaisuus ja historia ovat vain yksi mahdollisuus monista langoista, jokainen teko voi muuttaa kaiken. Vanhan Joen muistot päivittyvät sitä mukaa kun nuori Joe niitä ehtii elää.

Toiminnan ja sisällön suhde on Looperissa paljon How to Livea onnistuneempi. Toisin kuin jälkimmäinen, se ei liikaa selittele, mutta kuitenkin tarpeeksi. Aikamatkustuksen ongelmiin ja paradokseihin liittyvät ideat riittävät elokuvan lähtökohdaksi mainiosti, vaikka niitä onkin käsitelty monissa muissakin teoksissa. Toteutustapa on tarpeeksi tuore ollakseen kiinnostava.

Looper on keskimääräistä älykkäämpää toimintaviihdettä. Juonen kehittelyyn on panostettu ja idea on toimiva. Toimintaakin annostellaan sopivassa määrin, eikä tylsistyminen uhkaa missään vaiheessa. Näin jälkeenpäin ajatellen loppuratkaisu on ehkä hiukan helppo, mutta ainakin se jättää katsojan ihmettelemään. Aivoille jää purtavaa vielä kotimatkalle, mikä on aina hyvä. Minä tykkäsin.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Sookie Stackhouse 5-9: Sama meno jatkuu

Charlaine Harris:
Dead as a Doornail (2005)
Definitely Dead (2006)
All Together Dead (2007)
From Dead to Worse (2008)
Dead and Gone (2009)


Nyt olen sitten ahmaissut vähän pidemmälle tätä Louisanaan sijoittuvaa vampyyrisaagaa. Aika lailla näitä lukiessa saa mitä odottaa, eli Charlaine Harris ei ole mennyt muuttamaan menestykseen johtanutta reseptiään. Alkupään osista kirjoitinkin jo aiemmin.

Sookie Stackhouse toistaa roolinsa sankarittarena. Tarjoilijan työt, satunnaiset ajatustenlukukeikat vampyyreille, ympärillä pörräävät yliluonnollista laatua olevat miehet: mikään ei tunnu muuttuneen. Paitsi ehkä se, että Sookie on uponnut ja uppoaa edelleen yhä syvemmälle ja syvemmälle yliluonnollisten alakulttuureihin. En paljon halua paljastaa osien juonesta, etten pilaa keneltäkään yllätyksiä, mutta ehkä kuitenkin jotain uskaltaa sanoa.

Dead as a Doornailissa Sookien veli Jason on muuttumassa ihmispuumaksi, Bon Tempsissa ammutaan muodonmuuttajia ja kaiken lisäksi vielä lähikaupungin ihmissusilaumalle valitaan uutta johtajaa. Ja kaiken tämän keskellä on myös telepaattisankarittaremme.

Definitely Deadissa, Sookie lähtee New Orleansiin selvittämään serkkunsa Hadleyn perintöä ja joutuu tietysti paikallisten vamppien silmätikuksi, erityisesti Louisianan kuningattaren.

Seitsemännessä kirjassa (All Together Dead) on käynnissä vampyyritapaaminen Rhodesissa, jonne Sookie lähtee osana kuningattaren seuruetta. Luvassa kosolti vampyyripolitiikkaa.

From Dead to Worse käsittelee yliluonnollisia reviirikiistoja. Sekä paikallista ihmissusilaumaa että vampyyrikommuunia uhkaavat ulkopuoliset valloittajat.

Dead and Gonessa keskitytään erityisesti keijuihin: käynnissä on valtataistelu, jonka keskelle Sookie on tahtomattaan joutunut pelinappulaksi.

Pää alkaa jo ihan höttöytyä, kun näitä putkeen lukee. Mutta oikeastaan nämä ovat mitä oivallisinta materiaalia putkeen luettavaksi. Harrisin kieli on sujuvaa ja vetävää, ei mitenkään korkeakirjallista. Toimintaa ja suvantokohtia annostellaan sopivissa määrin. Aivot voi heittää narikkaan kun avaa Sookie-kirjan, sillä ajattelua ne eivät juuri vaadi.

Toisaalta, kun niitä lukee monta peräkkäin, alkaa enemmän ärsyttää jotkin asiat. Erityisesti tulee välillä sellainen olo, kuin tapahtumat olisivat vähän sinne päin. Toisin sanoen siihen tyyliin, että ”nyt nää menis tänne ja sit nää tekis näin...” Hiukan lapsellisen oloista menoa. Mainitaanpa esimerkki: All Together Deadin vamppikokous on kuin joku kämäinen messutapahtuma, sarjisfestarit tai kirjamessut tai jotain sellaista. Vähän epäilyttää.

Sellaisenkin eron huomaa alkupään kirjoihin verrattuna, että seksiä on selvästi vähemmän. Toki miehistä maailmaa vatvotaan sinne sun tänne, ja lähelläkin käydään ainakin ajatuksissa, mutta varsinaisia seksikohtauksia on paljon harvemmin. Uutena miehenä kuvioihin tulee ihmistiikeri Quinn, ja lisäksi vanhat miestuttavuudet kiertelevät edelleen Sookien ympärillä. Ja tämä on vielä pakko sanoa: miksi Sookie ei koskaan mainitse tyydyttävänsä itseään? Monesti korostetaan, kuinka suuri on hänen himonsa, eikä seksin kuvaamista vampyyrien tms. kanssa juurikaan arastella. Joskus kerrotaan kuin ohimennen jonkin tai jonkun kuuluvan neitosen fantasiointimateriaaliin yksinäisinä hetkinä. Tuntuukin siis kovin kummalliselta, että aiheesta ei sen tarkemmin puhuta, vaikka väleihin mahtuu sellaisiakin aikoja, jolloin Sookiella ei ole miestä kierrossa. Onko itsetyydytys niin paljon häpeällisempää kuin seksi jonkun toisen kanssa? Ei siinä pitäisi olla mitään arasteltavaa.

Yksittäisten kirjojen juonet alkavat hajautua yhä enemmän. Alkupään osissa keskityttiin selkeämmin yhteen ongelmaan kerrallaan, ja draaman kaari oli paremmin havaittavissa. Sarjan pidetessä voi kuitenkin alkaa huomata yhä enemmän kirjasta toiseen jatkuvia lankoja, jotka eivät välttämättä varsinaisesti liity jonkin tietyn teoksen pääjuoneen juuri ollenkaan. Jatkuvuutta on, mutta vielä keskellä sarjaa on mahdotonta sanoa, syntyykö kokonaisuudesta yhtenäinen tarina, yksi moniosainen eepos Sookien matkasta maailman ihmeisiin.

Suomeksi nämä osat ovat Verta sakeampaa, Veren perintö, Pahan veren valtakunta, Veren sitomat ja Pedon veri. Kuten aiemminkin, ne on julkaissut Gummerus.