Sergei Lukjanenko: Yöpartio (1998, suomennos 2012, Into)
Vauhdikasta hyvän ja pahan välistä tasapainoilua venäläisissä
maisemissa ei tule liian usein vastaan kirjastossa. Sergei Lukjanenkon Yöpartio
on kotimaassaan – ja miksei muuallakin – noussut huimaavaan suosioon,
eikä ihme. Kerronta on mukaansatempaavaa ja riittävän, mutta ei liian,
erikoista erottuakseen massasta ja vedoten silti laajaan lukijakuntaan.
Mausteina sopassa on ripaus kauhua, aimo annos fantasiaa, jokunen loraus
psykologista filosofointia, vampyyri tai pari sekä kunnon kourallinen
toimintaa.
Teos koostuu kolmesta erillisestä osasta, jotka liittyvät
tiiviisti toisiinsa. Kaikissa minäkertojana on Anton Gorodetski,
moskovalainen keskitason velho ja ensiluokan ohjelmoija Yöpartiossa,
joka valvoo Valon etuja. Yöpartiolla on Pimeyden etuja valvovan
Päiväpartion kanssa Sopimus, joka takaa tasapainon säilymisen. Isojen
alkukirjaimien yliviljelystä huolimatta asetelma on nokkela: nyt ei
yritetä voittaa pahaa vaan vain pysyä sen kanssa tasoissa. Jos tekee
hyvää yli sallittujen rajojen, vastapuolella on silloin yhtäläinen
oikeus tehdä saman verran pahaa.
Osiot tuntuvat kuin saman sarjan erillisiltä teoksilta: jokaisella on
oma kaarensa ja kliimaksinsa, ja niiden väleissä jännite katkeaa kuin
saksilla leikaten. Välietapin saavuttaessaan tekee mieli hetkeksi laskea
kirja käsistä ja huoahtaa, kerätä voimia uutta ponnistusta varten.
Osien sisällä toiminta kantaa hyvin kahdessa ensimmäisessä. Jännitys
pitää otteessaan ja tapahtumien kiivas tempo innostaa ahmimaan kirjaa
nopeasti.
Kolmannen osan kohdalla vauhti lopahtaa. Yhtäkkiä kesken kaiken
lähdetään porukalla mökille kännäämään vodkaa suolakurkkujen kanssa –
miksi? Siksi, että hahmot voisivat hetken setviä keskinäisiä suhteitaan.
Toisaalta siinä kaikessa on jotakin rentouttavan venäläistä, ja ehkä
suomalaisellekin mielenlaadulle ominaista. Amerikkalaisessa tekstissä
kohtaus olisi hyvin epätodennäköinen ellei mahdoton.
Samaisessa osiossa myös loppukahinat jäivät minulle melko oudoiksi.
Etenkin Antonin itsensä motiivit toimia lopussa niin kuin toimi eivät
oikein auenneet. Viimeisen loppuhuipennuksenhan olisi pitänyt olla
kaikkein jännittävin ja lennokkain, mutta tajunnan räjähtämisen sijaan
sain vain ihmetellä, että mitä tässä oikein tapahtui. Mitä, miksi, häh?
Olisikohan syynä voinut olla liian nopea lukutahti?
Yöpartiohon on ujutettu mukaan paljon psykologista pohdintaa.
Valittu kerrontamuoto, minä, tietysti auttaa tässä mielessä: pään
sisäistä maailmaa on luontevaa kuvata, kun ollaan pään sisällä jo
muutenkin. Välillä toiminta tuntuu turhaan pysähtyvän moraalisen
pohdiskelun takia, välillä taas toiminnan hyökyaalto uhkaa hukuttaa
syvällisemmät mietteet täysin alleen. Silti mukana on myös
mielenkiintoisia, mieltä askarruttavia ajatuksen helmiä, jotka jäävät
pyörimään päähän pidemmäksikin aikaa.
Yliluonnollisten olentojen, Muiden, on aina kuuluttava joko Pimeyden
tai Valon palvelijoihin. Keskeinen ero näiden välillä tuntui olevan se,
että Pimeyden palvelijan mielessä on ennemmin oma etu, oma
selviytyminen, kun taas Valon palvelijaa ajaa rakkaus ja halu tehdä
hyvää muille, myös tavallisille ihmisille. Jokainen valitsee puolensa,
eikä sitä voi myöhemmin vaihtaa. Eikä tällä kertaa auta se, vaikka
kuinka olisi lapsiaan rakastava perheenisä: silti saattaa kuulua
sisimmässään Pimeyden puolelle. Tavalliset ihmiset ovat harmaan eri
sävyjä mustan ja valkean välissä. He voivat jonain päivänä rakastaa ja
auttaa toisia, seuraavana taas pyrkiä etenemään omassa elämässään
parempiin asemiin. Eri puolien palvelijat voivat vaikuttaa tavallisten
ihmisten valintoihin moraalinkorjauksilla, mutta niillä saattaa olla
myös yllättäviä seurauksia. Vastapuolen pelaaja saattaa esimerkiksi
nähdä tilanteen.
Korruptoituneen yhteiskunnan tapoihin kuuluu, että alemman tason
byrokraatit tekevät lehmänkauppoja keskenään: turha niitä isoja pomoja
on vaivata pikkujuttujen takia. Se näkyy myös Yöpartiossa.
Vastakkaisten partioiden työntekijät saattavat solmia pieniä
henkilökohtaisia sopimuksia, antaa myönnytyksiä toisilleen, jättää
näkemättä, jos itse saavat siitä hyötyä. Jos jää kiinni hyvänteosta, voi
joutua antamaan kiinniottajalleen luvan tehdä pahaa samassa mitassa.
Toisaalta herää myös kysymys hyvän ja pahan tavoitteista. Jos antaa
vampyyrille luvan saalistaa yksi satunnaisesti valittu ihminen, onko se
parempi vai pahempi kuin jos kieltää kaiken tappamisen – ja seurauksena
on kaiken tuhoava sota? Voiko pahan kanssa tehdä kauppaa hyvällä
omallatunnolla? Jos antaa luvan tappaa, onko silloin itse vastuussa?
Miten voi olla hyvä, jos on siedettävä myös pahaa? Selvitäkseen näistä
kaikista moraalisista kysymyksistä hengissä on Valon voimien välillä
vetäydyttävä vodkapullon kanssa maalle.
En ole nähnyt kirjasta filmattua venäläiselokuvaa vielä, mutta
luin teoksen hyvin elokuvallisena. Vaikka pään sisäisen pohdinnan määrä
oli suhteellisen suuri, tapahtumien kuvailu piirsi mieleeni selkeitä ja
mielikuvituksellisia näkymiä Yöpartion maisemiin. Esimerkiksi
näkyvän todellisuuden takaisten tasojen Hämärä kuvautui mielessäni
samantapaisena kuin elokuvissa nähdyt Frodon sormusmaailma tai
Constantinen Helvetti, ehkä vaimennetuilla äänillä.
Yöpartiossa on monia toimivia osia, vaikka se ei olekaan
missään mielessä täydellinen. Sutjakka kerronta pitää teoksen pinnalla
silloinkin kun se uhkaa jähmettyä. Laadukasta suomennosta on tietysti
aina ilo lukea. Aion etsiä luettavakseni sitten aikanaan myös teoksen
jatko-osan, Päiväpartion, kun se joskus ensi vuoden puolella ilmestyy
suomeksi. Ellen sitä ennen kyllästy odottamaan ja kahlaa läpi kirjaston
in English -osastoa, venäjää kun en osaa…
Aikomuksissa on katsoa elokuva piakkoin – kunhan kirjan lukemiseen
alkaa olla riittävä etäisyys. Se ajankohta taitaa tulla vastaan joskus kohtalaisen pian, alelaarista jo ostettua dvd:tä kun ei
viitsisi liian pitkään pihdata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti