torstai 17. tammikuuta 2013

Yöpartio: Valon ja Pimeyden tanssia

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (1998, suomennos 2012, Into)


Vauhdikasta hyvän ja pahan välistä tasapainoilua venäläisissä maisemissa ei tule liian usein vastaan kirjastossa. Sergei Lukjanenkon Yöpartio on kotimaassaan – ja miksei muuallakin – noussut huimaavaan suosioon, eikä ihme. Kerronta on mukaansatempaavaa ja riittävän, mutta ei liian, erikoista erottuakseen massasta ja vedoten silti laajaan lukijakuntaan. Mausteina sopassa on ripaus kauhua, aimo annos fantasiaa, jokunen loraus psykologista filosofointia, vampyyri tai pari sekä kunnon kourallinen toimintaa.

Teos koostuu kolmesta erillisestä osasta, jotka liittyvät tiiviisti toisiinsa. Kaikissa minäkertojana on Anton Gorodetski, moskovalainen keskitason velho ja ensiluokan ohjelmoija Yöpartiossa, joka valvoo Valon etuja. Yöpartiolla on Pimeyden etuja valvovan Päiväpartion kanssa Sopimus, joka takaa tasapainon säilymisen. Isojen alkukirjaimien yliviljelystä huolimatta asetelma on nokkela: nyt ei yritetä voittaa pahaa vaan vain pysyä sen kanssa tasoissa. Jos tekee hyvää yli sallittujen rajojen, vastapuolella on silloin yhtäläinen oikeus tehdä saman verran pahaa.

Osiot tuntuvat kuin saman sarjan erillisiltä teoksilta: jokaisella on oma kaarensa ja kliimaksinsa, ja niiden väleissä jännite katkeaa kuin saksilla leikaten. Välietapin saavuttaessaan tekee mieli hetkeksi laskea kirja käsistä ja huoahtaa, kerätä voimia uutta ponnistusta varten. Osien sisällä toiminta kantaa hyvin kahdessa ensimmäisessä. Jännitys pitää otteessaan ja tapahtumien kiivas tempo innostaa ahmimaan kirjaa nopeasti.

Kolmannen osan kohdalla vauhti lopahtaa. Yhtäkkiä kesken kaiken lähdetään porukalla mökille kännäämään vodkaa suolakurkkujen kanssa – miksi? Siksi, että hahmot voisivat hetken setviä keskinäisiä suhteitaan. Toisaalta siinä kaikessa on jotakin rentouttavan venäläistä, ja ehkä suomalaisellekin mielenlaadulle ominaista. Amerikkalaisessa tekstissä kohtaus olisi hyvin epätodennäköinen ellei mahdoton.

Samaisessa osiossa myös loppukahinat jäivät minulle melko oudoiksi. Etenkin Antonin itsensä motiivit toimia lopussa niin kuin toimi eivät oikein auenneet. Viimeisen loppuhuipennuksenhan olisi pitänyt olla kaikkein jännittävin ja lennokkain, mutta tajunnan räjähtämisen sijaan sain vain ihmetellä, että mitä tässä oikein tapahtui. Mitä, miksi, häh? Olisikohan syynä voinut olla liian nopea lukutahti?

Yöpartiohon on ujutettu mukaan paljon psykologista pohdintaa. Valittu kerrontamuoto, minä, tietysti auttaa tässä mielessä: pään sisäistä maailmaa on luontevaa kuvata, kun ollaan pään sisällä jo muutenkin. Välillä toiminta tuntuu turhaan pysähtyvän moraalisen pohdiskelun takia, välillä taas toiminnan hyökyaalto uhkaa hukuttaa syvällisemmät mietteet täysin alleen. Silti mukana on myös mielenkiintoisia, mieltä askarruttavia ajatuksen helmiä, jotka jäävät pyörimään päähän pidemmäksikin aikaa.

Yliluonnollisten olentojen, Muiden, on aina kuuluttava joko Pimeyden tai Valon palvelijoihin. Keskeinen ero näiden välillä tuntui olevan se, että Pimeyden palvelijan mielessä on ennemmin oma etu, oma selviytyminen, kun taas Valon palvelijaa ajaa rakkaus ja halu tehdä hyvää muille, myös tavallisille ihmisille. Jokainen valitsee puolensa, eikä sitä voi myöhemmin vaihtaa. Eikä tällä kertaa auta se, vaikka kuinka olisi lapsiaan rakastava perheenisä: silti saattaa kuulua sisimmässään Pimeyden puolelle. Tavalliset ihmiset ovat harmaan eri sävyjä mustan ja valkean välissä. He voivat jonain päivänä rakastaa ja auttaa toisia, seuraavana taas pyrkiä etenemään omassa elämässään parempiin asemiin. Eri puolien palvelijat voivat vaikuttaa tavallisten ihmisten valintoihin moraalinkorjauksilla, mutta niillä saattaa olla myös yllättäviä seurauksia. Vastapuolen pelaaja saattaa esimerkiksi nähdä tilanteen.

Korruptoituneen yhteiskunnan tapoihin kuuluu, että alemman tason byrokraatit tekevät lehmänkauppoja keskenään: turha niitä isoja pomoja on vaivata pikkujuttujen takia. Se näkyy myös Yöpartiossa. Vastakkaisten partioiden työntekijät saattavat solmia pieniä henkilökohtaisia sopimuksia, antaa myönnytyksiä toisilleen, jättää näkemättä, jos itse saavat siitä hyötyä. Jos jää kiinni hyvänteosta, voi joutua antamaan kiinniottajalleen luvan tehdä pahaa samassa mitassa.

Toisaalta herää myös kysymys hyvän ja pahan tavoitteista. Jos antaa vampyyrille luvan saalistaa yksi satunnaisesti valittu ihminen, onko se parempi vai pahempi kuin jos kieltää kaiken tappamisen – ja seurauksena on kaiken tuhoava sota? Voiko pahan kanssa tehdä kauppaa hyvällä omallatunnolla? Jos antaa luvan tappaa, onko silloin itse vastuussa? Miten voi olla hyvä, jos on siedettävä myös pahaa? Selvitäkseen näistä kaikista moraalisista kysymyksistä hengissä on Valon voimien välillä vetäydyttävä vodkapullon kanssa maalle.

En ole nähnyt kirjasta filmattua venäläiselokuvaa vielä, mutta luin teoksen hyvin elokuvallisena. Vaikka pään sisäisen pohdinnan määrä oli suhteellisen suuri, tapahtumien kuvailu piirsi mieleeni selkeitä ja mielikuvituksellisia näkymiä Yöpartion maisemiin. Esimerkiksi näkyvän todellisuuden takaisten tasojen Hämärä kuvautui mielessäni samantapaisena kuin elokuvissa nähdyt Frodon sormusmaailma tai Constantinen Helvetti, ehkä vaimennetuilla äänillä.

Yöpartiossa on monia toimivia osia, vaikka se ei olekaan missään mielessä täydellinen. Sutjakka kerronta pitää teoksen pinnalla silloinkin kun se uhkaa jähmettyä. Laadukasta suomennosta on tietysti aina ilo lukea. Aion etsiä luettavakseni sitten aikanaan myös teoksen jatko-osan, Päiväpartion, kun se joskus ensi vuoden puolella ilmestyy suomeksi. Ellen sitä ennen kyllästy odottamaan ja kahlaa läpi kirjaston in English -osastoa, venäjää kun en osaa…

Aikomuksissa on katsoa elokuva piakkoin – kunhan kirjan lukemiseen alkaa olla riittävä etäisyys. Se ajankohta taitaa tulla vastaan joskus kohtalaisen pian, alelaarista jo ostettua dvd:tä kun ei viitsisi liian pitkään pihdata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti