Rivers of London: Velhopoliisi jäljittää aavetta Lontoon kaduilla

Ben Aaronovitch:

Rivers of London (2011)

Taas kerran yksi urbaani fantasia, jossa selvitetään yliluonnollisia rikoksia. Tällä kertaa paikkana on Lontoo, ja joka sanasta voi aistia kaupungin historiallisen arvon. Velhoja, kummituksia, vampyyreja, Thamesin jumalia, kaikkea löytyy.

Kertoja Peter Grant on Lontoon poliisissa uraansa aloitteleva nuori mies. Hän pelkää saavansa siirron paperihommiin, mutta murhatapauksen todistajaksi ilmoittautuvan aaveen tapaaminen pelastaa hänet tylsältä työelämältä. Peter värvätään poliisin salaiseen yhden hengen jaostoon, jonka ylikomisario (tai jotain sinnepäin) Thomas Nightingale, Englannin viimeinen velho, ottaa hänet oppipojakseen. Taikuuden alkeiden opettelun ohessa selvitetään epäilyttävän yliluonnollisia sarjamurhia ja yritetään lepytellä riidoissa olevia Thamesin jumalia, Mama Thamesia ja Father Thamesia.

Teos siis yhdistää – kuten niin monet muutkin uudehkot fantasiaopukset – yliluonnollisia elementtejä dekkarimaisiin piirteisiin tavallisen tapaisessa maailmassa. Siinä ei siis ole mitään uutta maan pinnalla. Ja kuitenkin, ehkä jotakin: toiminta tapahtuu metropolin oman järjestyksenpitovallan suojissa. Toimija ei ole yksityisetsivävelho tai muu vastaava järjestetyn yhteiskunnan laitamilla toimiva hahmo. Päähenkilöllä on takanaan koko poliisilaitoksen voima, ainakin noin kuvaannollisesti, välillä myös kirjaimellisesti.

Juoni kulkee vauhdikkaasti ja vie yllättäviin suuntiin. Lähtökohdista, jotka eivät ole mitenkään erityisen omaperäisiä, Aaronovitch punoo koukuttavan ja varsin ahmittavan tarinan. Tarinan, jossa on kaikesta huolimatta jotakin omaa ja luovaa.

Aaronovitch kirjoittaa letkeää kieltä, jota on ilo lukea. Tyyli on humoristista ja nokkelanpuoleista, mutta ei ärsyttävässä määrin. Väliin upotetut tiedot kaupungin historiasta solahtavat tekstiin ongelmitta, ja lukiessa oppii hiukan uuttakin ihan huomaamattaan.

Kaupungin ja paikan tuntu on voimakas, ja se onkin yksi koko kirjan vahvuuksia. Lontoo esittäytyy lukijalle taianomaisena kaupunkina, jossa yllätyksiä voi löytyä aivan päällimmäisen kerroksen alta, kunhan vain hiukan jaksaa rapsuttaa maalikerrosta pois pinnalta. Paikat näyttäytyvät todenmukaisina ja todellisina, mutta keijupölyn rapauttamina.

Suomalaisessa perinteessä kasvaneelle juonen kannalta oleelliset Punch ja Judy -viittaukset jäivät pikkuisen avoimiksi ja tuntemattomiksi. Toki kyseinen nukketeatteriperinne on minulle jossain määrin tuttu, tai ainakin olen kuullut siitä, mutta syvällisempi ymmärtäminen olisi ollut hyödyksi romaania lukiessa. Myös Lontoon kartasta olisi ollut iloa, siis selkeämmästä kuin se kannen Stephen Walterin piirtämä versio, joka sai minut nappaamaan opuksen kirjaston hyllystä.

Päähenkilö-kertoja on mielenlaadultaan tieteellinen haaveksija. Hän suorittaa väsymättä kokeita selvittääkseen taikuutensa ja fysiikan lakien välisiä yhteyksiä, mutta saattaa myös unohtua lukemaan kylttiä torin historiasta kesken virantoimituksen. Hänen historiaa ja maailman toimintaa pohdiskeleva puolensa ilmeisesti auttaa häntä hyväksymään taikuuden ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Hänen kokemassaan ja tuntemassaan maailmassa on ollut aukko, jota hän ei ole edes huomannut ennen kuin taikuus täyttää sen.

Toisaalta hiukan epäilyttää, että Peter ei missään vaiheessa edes taida kunnolla hämmästyä vastaan ilmestyvistä uusista asioista. Aaveita, vampyyreja ja jokinymfejä tulee ja menee, mutta Peter vain hyväksyy kaiken. Fysiikkaa, kemiaa ja matematiikkaa opiskelleen – edes lukiotasolla – kuvittelisi yllättyvän tieteelliseen maailmankuvaan kuulumattomista elementeistä hiukan enemmän. Kehitystä päähenkilössä voisi tapahtua enemmän. Tuntuu, että hän on lopussa se sama Peter kuin alussakin, vain hiukan laajemmalla datapankilla varustettu.

Sivuhahmot ovat kiinnostavia, joskaan moniin ei ehdi tutustua niin hyvin kuin haluaisi. Nightingale jää vielä arvoitukselliseksi, samoin kuin velhokaksikon taloudenhoitajasisäkköpalvelijahirviömysteeri Molly. Romanttiset kehittelyt murhapuolella samaan aikaan aloittaneen entisen työparin Lesley Mayn ja/tai jokihaaranymfi Beverley Brookin kanssa jäävät avoimiksi, pelkiksi aluiksi.

Sama fiilis on koko kirjassa: tämä on alku sarjalle. Teos on toki itsenäinen tarinansa, ja juonellisesti hyvinkin täysi kaari, mutta monia kysymyksiä jää vielä ilmaan. Esimerkiksi taikuuden mekanismeja hiukan vilautetaan, mutta lisää jää janoamaan. Tässä on vasta pikkuisen esitelty hahmoja, vähän annettu maistiaisia maailmaan, jatkoa seuraa.

Ja jatkoahan on oikeastaan jo seurannut: Moon over Soho (2011) ja Whispers Under Ground (2012) ovat jo ilmestyneet, lisää on tulossa. Ja oli se alku kyllä sen verran vetävä, että minua ainakin kiinnostaa myös jatko!