tiistai 22. tammikuuta 2013

How to Live Safely in a Science Fictional Universe: Aika lailla ajassa aikaillaan

Charles Yu: How to Live Safely in a Science Fictional Universe (2010)


Tässä on kirja sinulle, joka haluat scifi-opukseltasi mielelle pureskeltavaa, olet kiinnostunut aikamatkailun filosofisista ongelmista sekä isän ja pojan välisestä suhteesta, mutta olet tyytyväinen, vaikka teoksesta ei löytyisi kovinkaan vauhdikasta juonta. Toisin sanoen jollekin aivan muulle kuin minulle. Se tosin selvisi vasta lukiessa, joten kahlasin teoksen kannesta kanteen.

Tartuin kirjaan lähinnä kansikuvan perusteella. Siinä on puhtaanvalkoisella pohjalla pieniä scifi-aseiden kuvia (ja yksi koira) siisteissä riveissä ja niiden keskellä pinkein kirjaimin teoksen nimi, joka oli tietysti toinen syy. Kuka voisi vastustaa self-help-opasta scifi-maailmaan?

Tietysti jo takakansiteksti (tai oikeastaan sivulärpäketeksti) selvensi kyseessä olevan kaunokirjallinen ja juonellinen opus tietoteoksen sijaan. Se esittelyteksti sai minut melkein laskemaan teoksen takaisin hyllyynsä, koska arvelin kirjan olevan ärsyttävä. Ne pienet kirkkaanväriset sädetysaseet olivat kuitenkin niin houkuttelevia, että en voinut vastustaa, ja rohkeasti kävelin sen kanssa lainausautomaatille.

Ärsyynnyin, mutta eri syistä kuin olin kuvitellut. Esittelyteksti oli saanut minut uskomaan, että teos olisi nokkela ja hauska hiukan ärsyttävällä tavalla. Sellainen itseensä ja erityisesti omaan nokkeluuteensa itsetyytyväisen omahyväinen kirjoitelma, mutta joka tapauksessa pääasiassa hauska, siis komediallinen. Kansi tietysti tuki tätä arviota. Lukiessa sain jotain ihan muuta kuin mitä olin odottanut.

Teos oli hauska vain paikoin, kaikki oleellinen komedia-aines oli kerätty siihen esittelytekstiin mahdollisen lukijan harhaanjohtamiseksi. Selittelevyys ärsytti. Sama asia toistettiin pilkulla erotettuna moneen kertaan hieman eri sanoin. Siinä oli ilmeisesti tarkoitus jotenkin valaistua, ymmärtää elämää, nähdä maailma toisin, kokea pienin muutoksin ikuisuutta uudestaan ja uudestaan. No helvetti, nyt se tarttui minuunkin.

Juoni oli simppeli, se mitä sitä nyt oli. Teoksen minä, Charles Yu, on aikakonemekaanikko keskeneräisessä maailmassa, Minor Universe 31:ssä. Hän korjailee menneisyytensä muuttamisesta unelmoivia aikamatkalaisia takaisin omiin elämiinsä kunnes vihdoin ampuu tulevaisuutensa. Siis kirjaimellisesti: aikakoneesta ulos astuva tulevaisuuden minä saa luodin rintaansa (tai säteen tai jonkin). Sitten hän karkaa kierrokselleen kohti väistämätöntä tulevaisuuttaan: kuolemaa oman käden kautta. Välissä muistellaan mennyttä elämää ja kadonnutta isää sekä kirjoitetaan tulevaisuuden minältä saatua kirjaa uudestaan ja uudestaan; se kun on ikuisella kierroksella aikasilmukassa. Ja sen kirjan nimi on muuten myös How to Live Safely in a Science Fictional Universe.

Ideana on siis olla loppumattomassa aikasilmukassa, elää ikuisesti samaa ampumisen ja ammutuksi tulemisen välistä aikaa. Mutta olenko minä vain tyhmä vai missä on vika, kun en tajua miten jäbä muka oikein on silmukassa vankina? Okei, se kirja menee jotenkin kummallisesti kehää, kun tulevaisuuden minä antaa sen aina menneisyyden minälle, josta tulee aikanaan tulevaisuuden minä, joka antaa sen… ja niin päin pois. Mutta jos tarkastellaan tämän minän henkilökohtaista kaarta, niin en näe siinä mitään silmukkaa. Menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat, mutta molemmat jatkavat menojaan, menneisyys aikakoneella ja tulevaisuus ruumiina. Toisesta ei tule missään vaiheessa toista. Vai olenko minä vain liian vapaamielinen ymmärtämään sitä, että samassa hetkessä voi olla kaksi minää? Liian valmis seuraamaan henkilön omaa aikajatkumoa välittämättä siitä, miten muu maailma etenee?

Suuri osa sisällöstä uhrataan isä-poika-suhteen vatvomiselle. Isä on siis kadoksissa, ehkä jossain omassa aikasilmukassaan, ja poika (minä) muistelee suhdettaan häneen ja kaikkia yhteisiä kokemuksia. Niitä käydään ihan aikakoneella katsastamassa, vähän niin kuin elokuvateatterissa ilman popcornia. Eihän sitä valittamisen ja nillityksen määrää kestä Erkkikään. Ärsyyntyy vaan päähenkilön saamattomuuteen.

Väleihin on upotettu tietopätkiä pikku-universumi 31:n luonteesta ja aikamatkustamisesta ja muusta sellaisesta omiksi pikkuluvuikseen. Ne katkovat lukemista ikävästi. Tulee mieleen, että kirjailija on hiukan turhan innostunut ideoistaan ja maailman luomisesta eikä niinkään tarinan kerronnasta. Ja sehän teosta kai oikeastaan vaivaakin: juoni ei etene. Tekstiä kyllä riittää, mutta mitään ei tapahdu. Jos tykkää tällaisesta filosofoinnista ja ajatusten heittelystä, niin kirja saattaa osua suoraan sydämeen, mutta selvästikään se ei ollut minua varten.

Teoksessa on hyviä ideoita, mutta kokonaisuus tökkii. Sivuhenkilöt esimerkiksi ovat kiinnostavia, mutta niistä ei saada irti tarpeeksi. On TAMMY, yliherkkyyteen taipuvainen aikakoneen käyttöjärjestelmäkaunotar; Ed, mielikuvituskoira; Phil, pomo, joka ei tiedä olevansa tietokoneohjelma. Näistä kaikki oleellinen mainittiin jo kai siinä kannen sivulärpäkkeessä, vaikka jokainen yksinään olisi pienellä kehittelyllä mielenkiintoisempi kuin Charles itse.

Maailma voisi myös olla jännittävä, mutta siitäkään ei nähdä tarpeeksi. Tämän 31:n rakentamisessa oli mokattu, ja siksi se oli jätetty keskeneräiseksi ja myöhemmin, keskeneräisenäkin, otettu turismikäyttöön. Tällaisia tiedon palasia on niissä lukujen rakoihin tiputetuissa infopätkissä, mutta ne tuntuvat jotenkin irrallisilta. Ideoita on, mutta niistä ei ole osattua punoa yhtenäistä kudosta, saati sitten valmista vaatetta.

Sitten on vielä tämä päähenkilön nimeäminen kirjailijan itsensä mukaan. On se niin über-meta-fiksua. Minulta meni vain ohi se, miksi tällainen ratkaisu oli perusteltu. Pystyn kyllä keksimään sille selityksiä, mutta en ole vakuuttunut yhdestäkään. Esimerkiksi: ehkä tämä on jonkin rinnakkaisulottuvuuden Charles Yun (joita päähenkilöminä on käynyt vakoilemassa) hengentuote. Tai ehkä tämä on yritys saada lukija uskomaan teokseen kuin totuuteen; että näin oikeasti tapahtui kirjailijalle. Suoraan sanottuna: minua ratkaisu vain ärsyttää.

Pohdintaa teoksessa riittää, välillä mielenkiintoistakin. Tyylillinen tehokeino toistaa samaa asiaa eri sanoin on osittain perusteltu. Toistuvuuden ja pienen muutoksen teema näkyy kirjassa suuremmassakin mittakaavassa, ei vain sanoissa. Tuntui, että välillä oltiin jonkin tärkeän ja elämää mullistavan jäljillä, mutta aivan ei maaliin päästy. Ainakaan minun päässäni ei natsannut.

Teoksen ajatuksellinen luonne saattaa sopia jollekin toiselle, mutta ei minulle. Olen toki pitänyt monistakin pohdiskelevista teoksista, joissa juonellinen sisältö on vähäistä, mutta yleensä kuitenkin toivon jonkinlaista jatkuvaa lankaa kirjoiltani. Tässä langanpätkiä tuntui olevan useita, ja ne hapuilivat solmuisina ja irrallisina osumatta neulansilmään. Epäilenpä kovasti tämän olevan kirjana sellaista laatua, että sitä joko rakastaa tai vihaa, mutta harvempi siihen välinpitämättömästi suhtautuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti