Charles Yu: How to Live Safely in a Science Fictional Universe (2010)
Tässä on kirja sinulle, joka haluat scifi-opukseltasi mielelle
pureskeltavaa, olet kiinnostunut aikamatkailun filosofisista ongelmista
sekä isän ja pojan välisestä suhteesta, mutta olet tyytyväinen, vaikka
teoksesta ei löytyisi kovinkaan vauhdikasta juonta. Toisin sanoen
jollekin aivan muulle kuin minulle. Se tosin selvisi vasta lukiessa,
joten kahlasin teoksen kannesta kanteen.
Tartuin kirjaan lähinnä kansikuvan perusteella. Siinä on
puhtaanvalkoisella pohjalla pieniä scifi-aseiden kuvia (ja yksi koira)
siisteissä riveissä ja niiden keskellä pinkein kirjaimin teoksen nimi,
joka oli tietysti toinen syy. Kuka voisi vastustaa self-help-opasta
scifi-maailmaan?
Tietysti jo takakansiteksti (tai oikeastaan sivulärpäketeksti)
selvensi kyseessä olevan kaunokirjallinen ja juonellinen opus
tietoteoksen sijaan. Se esittelyteksti sai minut melkein laskemaan
teoksen takaisin hyllyynsä, koska arvelin kirjan olevan ärsyttävä. Ne
pienet kirkkaanväriset sädetysaseet olivat kuitenkin niin houkuttelevia,
että en voinut vastustaa, ja rohkeasti kävelin sen kanssa
lainausautomaatille.
Ärsyynnyin, mutta eri syistä kuin olin kuvitellut. Esittelyteksti oli
saanut minut uskomaan, että teos olisi nokkela ja hauska hiukan
ärsyttävällä tavalla. Sellainen itseensä ja erityisesti omaan
nokkeluuteensa itsetyytyväisen omahyväinen kirjoitelma, mutta joka
tapauksessa pääasiassa hauska, siis komediallinen. Kansi tietysti tuki
tätä arviota. Lukiessa sain jotain ihan muuta kuin mitä olin odottanut.
Teos oli hauska vain paikoin, kaikki oleellinen komedia-aines oli
kerätty siihen esittelytekstiin mahdollisen lukijan harhaanjohtamiseksi.
Selittelevyys ärsytti. Sama asia toistettiin pilkulla erotettuna moneen
kertaan hieman eri sanoin. Siinä oli ilmeisesti tarkoitus jotenkin
valaistua, ymmärtää elämää, nähdä maailma toisin, kokea pienin muutoksin
ikuisuutta uudestaan ja uudestaan. No helvetti, nyt se tarttui
minuunkin.
Juoni oli simppeli, se mitä sitä nyt oli. Teoksen minä,
Charles Yu, on aikakonemekaanikko keskeneräisessä maailmassa, Minor
Universe 31:ssä. Hän korjailee menneisyytensä muuttamisesta unelmoivia
aikamatkalaisia takaisin omiin elämiinsä kunnes vihdoin ampuu
tulevaisuutensa. Siis kirjaimellisesti: aikakoneesta ulos astuva
tulevaisuuden minä saa luodin rintaansa (tai säteen tai jonkin). Sitten
hän karkaa kierrokselleen kohti väistämätöntä tulevaisuuttaan: kuolemaa
oman käden kautta. Välissä muistellaan mennyttä elämää ja kadonnutta
isää sekä kirjoitetaan tulevaisuuden minältä saatua kirjaa uudestaan ja
uudestaan; se kun on ikuisella kierroksella aikasilmukassa. Ja sen
kirjan nimi on muuten myös How to Live Safely in a Science Fictional Universe.
Ideana on siis olla loppumattomassa aikasilmukassa, elää ikuisesti
samaa ampumisen ja ammutuksi tulemisen välistä aikaa. Mutta olenko minä
vain tyhmä vai missä on vika, kun en tajua miten jäbä muka oikein on
silmukassa vankina? Okei, se kirja menee jotenkin kummallisesti kehää,
kun tulevaisuuden minä antaa sen aina menneisyyden minälle, josta tulee
aikanaan tulevaisuuden minä, joka antaa sen… ja niin päin pois. Mutta
jos tarkastellaan tämän minän henkilökohtaista kaarta, niin en näe siinä
mitään silmukkaa. Menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat, mutta molemmat
jatkavat menojaan, menneisyys aikakoneella ja tulevaisuus ruumiina.
Toisesta ei tule missään vaiheessa toista. Vai olenko minä vain liian
vapaamielinen ymmärtämään sitä, että samassa hetkessä voi olla kaksi
minää? Liian valmis seuraamaan henkilön omaa aikajatkumoa välittämättä
siitä, miten muu maailma etenee?
Suuri osa sisällöstä uhrataan isä-poika-suhteen vatvomiselle. Isä on
siis kadoksissa, ehkä jossain omassa aikasilmukassaan, ja poika (minä)
muistelee suhdettaan häneen ja kaikkia yhteisiä kokemuksia. Niitä käydään ihan
aikakoneella katsastamassa, vähän niin kuin elokuvateatterissa ilman
popcornia. Eihän sitä valittamisen ja nillityksen määrää kestä
Erkkikään. Ärsyyntyy vaan päähenkilön saamattomuuteen.
Väleihin on upotettu tietopätkiä pikku-universumi 31:n luonteesta ja
aikamatkustamisesta ja muusta sellaisesta omiksi pikkuluvuikseen. Ne
katkovat lukemista ikävästi. Tulee mieleen, että kirjailija on hiukan
turhan innostunut ideoistaan ja maailman luomisesta eikä niinkään
tarinan kerronnasta. Ja sehän teosta kai oikeastaan vaivaakin: juoni ei
etene. Tekstiä kyllä riittää, mutta mitään ei tapahdu. Jos tykkää
tällaisesta filosofoinnista ja ajatusten heittelystä, niin kirja saattaa
osua suoraan sydämeen, mutta selvästikään se ei ollut minua varten.
Teoksessa on hyviä ideoita, mutta kokonaisuus tökkii.
Sivuhenkilöt esimerkiksi ovat kiinnostavia, mutta niistä ei saada irti
tarpeeksi. On TAMMY, yliherkkyyteen taipuvainen aikakoneen
käyttöjärjestelmäkaunotar; Ed, mielikuvituskoira; Phil, pomo, joka ei
tiedä olevansa tietokoneohjelma. Näistä kaikki oleellinen mainittiin jo
kai siinä kannen sivulärpäkkeessä, vaikka jokainen yksinään olisi
pienellä kehittelyllä mielenkiintoisempi kuin Charles itse.
Maailma voisi myös olla jännittävä, mutta siitäkään ei nähdä
tarpeeksi. Tämän 31:n rakentamisessa oli mokattu, ja siksi se oli
jätetty keskeneräiseksi ja myöhemmin, keskeneräisenäkin, otettu
turismikäyttöön. Tällaisia tiedon palasia on niissä lukujen rakoihin
tiputetuissa infopätkissä, mutta ne tuntuvat jotenkin irrallisilta.
Ideoita on, mutta niistä ei ole osattua punoa yhtenäistä kudosta, saati
sitten valmista vaatetta.
Sitten on vielä tämä päähenkilön nimeäminen kirjailijan itsensä
mukaan. On se niin über-meta-fiksua. Minulta meni vain ohi se, miksi
tällainen ratkaisu oli perusteltu. Pystyn kyllä keksimään sille
selityksiä, mutta en ole vakuuttunut yhdestäkään. Esimerkiksi: ehkä tämä
on jonkin rinnakkaisulottuvuuden Charles Yun (joita päähenkilöminä on
käynyt vakoilemassa) hengentuote. Tai ehkä tämä on yritys saada lukija
uskomaan teokseen kuin totuuteen; että näin oikeasti tapahtui
kirjailijalle. Suoraan sanottuna: minua ratkaisu vain ärsyttää.
Pohdintaa teoksessa riittää, välillä mielenkiintoistakin. Tyylillinen
tehokeino toistaa samaa asiaa eri sanoin on osittain perusteltu.
Toistuvuuden ja pienen muutoksen teema näkyy kirjassa suuremmassakin
mittakaavassa, ei vain sanoissa. Tuntui, että välillä oltiin jonkin
tärkeän ja elämää mullistavan jäljillä, mutta aivan ei maaliin päästy.
Ainakaan minun päässäni ei natsannut.
Teoksen ajatuksellinen luonne saattaa sopia jollekin toiselle, mutta ei minulle.
Olen toki pitänyt monistakin pohdiskelevista teoksista, joissa
juonellinen sisältö on vähäistä, mutta yleensä kuitenkin toivon
jonkinlaista jatkuvaa lankaa kirjoiltani. Tässä langanpätkiä tuntui
olevan useita, ja ne hapuilivat solmuisina ja irrallisina osumatta
neulansilmään. Epäilenpä kovasti tämän olevan kirjana sellaista laatua,
että sitä joko rakastaa tai vihaa, mutta harvempi siihen
välinpitämättömästi suhtautuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti