Laurell K.
Hamilton:
Guilty
Pleasures (1993)
The Laughing
corpse (1994)
Circus of the
Damned (1995)
Anita Blake -sarja
sekoittaa dekkaria, kauhua, yliluonnollisuutta, toimintaa ja hiukan
romantiikkaakin vauhdikkaaksi seokseksi, joka listautuu urban fantasy
-nimikkeen alle. Tässä riittää kyllä vampyyreilla varustettua
luettavaa vähäksi aikaa, jos koko sarjan meinaa kahlata läpi: osia
on nimittäin jo päälle parikymmentä. Sijoittuu jonnekin Anne
Ricen ja Charlaine Harrisin välimaastoon sekä ajallisesti että
tyylillisesti (no okei, ainakin tyylillisesti: kaikki taitavat vielä
kirjoittaa). Anita Blakea ei ole suomennettu, mutta sitä voi lukea
ulkomaan kielellä myös sarjakuvana.
Sarja sotkee
yliluonnollisia elementtejä nykymaailmaan. Tai no, jos tarkkoja
ollaan, 90-luvun St. Louisiin Missourin osavaltiossa. Siis
vaihtoehtoinen todellisuus, jossa on olentoja ja voimia enemmän kuin
omassamme. Tämä tarkoittaa sitä, että vampyyrit, ihmissudet,
muodonmuuttajat, noidat ja muut vastaavat ovat yleisessä tiedossa.
Niin yleisessä, että esimerkiksi yliopistossa voi valita
pääaineekseen vaikkapa niiden biologiaa.
Anita
Blake itse on kakskytjotainvuotias animaattori, eli hän
herättää kuolleita henkiin (ei tee piirrettyjä elokuvia). Hän
tekee siis ruumiista zombeja sanan alkuperäisessä merkityksessä –
eli voodoon avulla kävelemään nostettuja raatoja, ei aivojen
perässä löntystäviä omituisen viruksen uhreja. Henkensä
heittäneen rikkaan mutta testamentittoman isoisän uudelleen
herättämisestä saattaa olla iloa, kun perijöillä tulee kinaa
kuolinpesästä. Ainakin se tulee halvemmaksi kuin riitely
asianajajien välityksellä. Hautuumailla juoksentelun ohessa Anita
auttaa poliisia yliluonnollisten rikosten selvittämisessä,
metsästää ja teloittaa hurjistuneita, liikaa ruumiita jälkeensä
jättäneitä vampyyreja sekä yrittää vältellä erään vanhemman
vampyyriherran viettelyksiä.
Juonessa on
paljon kovaksikeitettyä dekkaria. Selvitettävät rikokset vaan
nyt sattuvat olemaan yliluonnollista laatua. Ja se yleensä
tarkoittaa myös sitä, että ne ovat todella raakoja. Anita Blaken
maailmassa vampit ja muut eivät ole pelkästään terävähampaisia
unelmamiehiä, vaan myös todellisia petoja, vaikka saattavat
sopeutua osaksi ihmisten maailmaa niin halutessaan.
Ensimmäinen
osa, Guilty Pleasures,
keskittyy murhattujen vampyyrien mysteerin ratkaisemiseen. Anitaa
homma ei aluksi kiinnostaisi, ainut hyvä vampyyri kun on kahdesti
kuollut vampyyri, mutta yli tuhatvuotias pitkähampainen tyttönen
saa mielen muuttumaan. Nuorena neitona vampyyriksi muutettu Nikolaos
on St. Louis'n kaupungin vampyyriporukan johtaja, eikä hänen
käskyjään kannata olla tottelematta. Anitalle ennestään tuttu
hurmurivampyyri Jean-Claude auttaa matkan varrella ja yrittää aina
välillä vietellä häntä. Tätä ensimmäistä osaa muistan joskus
selailleeni sarjakuvana, ja loppuratkaisu oli siksi liian hyvin
mielessä.
The Laughing Corpsen
alkaessa edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kuukausi, ja taas
Anita joutuu murhia selvittelemään. Tällä kertaa uhrit ovat
ihmisiä, jotka on revitty palasiksi ja osittain syöty. Todella
vatsaa kääntävää kamaa siis. Syylliseksi epäillään
villiintynyttä lihansyöjäzombia, ja nyt pitäisikin selvittää,
kuka olisi tarpeeksi voimakas herättämään kuolleista sellaisen
hirviön. Jean-Claudekin vilahtaa ja yrittää kovasti tehdä
Anitasta ihmispalvelijansa; rooli, johon Anita ei millään haluaisi.
Kolmannessa
osassa (Circus of the Damned)
Anita selvittää tuntemattoman vampyyrilauman tekemiä murhia ja
jatkaa Jean-Clauden välttelyä yrittäen samalla olla paljastamatta
tämän uudehkoa asemaa kaupungin vampyyripomona vihollisille. Pomon
pallille olisi muitakin halukkaita, ja Anitan valinnoilla ja teoilla
on suuri merkitys kaupungin asukkaille; ei vain yliluonnollisille vaan ihan tavallisille ihmisillekin.
Teokset on nimetty
sarjassa esiintyvien erilaisten yliluonnollisvetoisten viihdeyritysten mukaan. Guilty
Pleasures on miesstrippiklubi, jossa stripparit ovat suurelta osin
vampyyreja. The Laughing Corpse sen sijaan on komediaklubi, jossa stand up
-koomikot ovat vaikkapa vampyyreja tai zombin kanssa lavalle nousevia
esiintyjiä. Circus of the Damned on yliluonnollisten sirkus, jota
vetää Jean-Claude. Niillä on tärkeä rooli teoksissa paikkoina,
mutta myös sanojen merkitys liittyy aina kirjan sisältöön.
Anita
on pieni mutta pippurinen;
aivan kuin koko sanonta olisi keksitty häntä kuvaamaan. Lyhyt ja
pienikokoinen, joskaan ei aivan lauta, kalpeaihoinen, mustatukkainen,
ei siis mikään ensimmäinen mielikuva kovasta taistelijasta.
Siksipä lähtiessään ihmistä vahvempia vamppeja tappamaan Anita
luottaakin aseisiin. Minnekään ei mennä ilman turvallisen tappavaa
Browningia.
Teokset on
kirjoitettu Anitan näkökulmasta. Kertojana hän kuljettaa tarinaa
sujuvasti ja notkeasti. Anitan pippurinen persoonallisuus ja
ajoittainen sarkasmi tulee kyllä mukavasti esille. Vaikka näyttääkin
posliininukelta, hän ei ole mikään hento neitonen.
Anita ei ole
täydellinen ihminen. Arpia on sekä sisällä että ulkopinnassa.
Monen miesvaltaisella alalla toimivan naisen tavoin Anitalla on tarve
olla kova, kovempi kuin miehet. Yliluonnollisiin vastustajiinsa
verrattuna hän on heikko, mutta sisua riittää silti. Hän
saattaa olla peloissaan, mutta ei luovuta sitten millään. Anitan
huumorintaju menee hiukan mustaan suuntaan, eikä sarkasmiakaan
vältellä. Hän saattaa vaikuttaa vaikealta ja piikikkäältä
ihmiseltä ulkopuolisille ja onkin usein joutua pulaan puheidensa
takia. Hän puolustaa ihmisiä eikä helposti petä rotuaan
esimerkiksi vampyyreille, vaikka kyseinen yksilö olisikin pettänyt
hänet henkilökohtaisesti. Tunnepuolella hänellä on paljon
vajavaisuuksia, esimerkiksi luottamusongelmia. Anita saattaa
suutahtaa helposti eikä yleensä ole kovinkaan kohtelias. Käskyjen
noudattamisessa on myös ongelmia. Kaikin puolin mielenkiintoinen
päähenkilö siis.
Jo heti alussa
sarjassa on vauhtia ja vetoa.
Liikoja ei onneksi selitellä, vaan mennään suoraan asiaan.
Anitalla on jo vakiintunut asema yliluonnollisessa, hän ei ole
mikään aloitteleva animaattori tai vampyyriteloittaja. Jean-Claude
ja monet muut hahmot ovat Anitalle tuttuja jo entuudestaan.
Hamiltonilla ei siis ole vaikeuksia heittää Anitaa oudoille
poluille, ei tarvetta miettiä, miten tavistyttö joutuisi
normimaailman rajoille ja ulos. Vampyyreista ja zombeista huolimatta
tässäkin rinnakkaismaailmassa olisi kai mahdollista elää melko
tavallista elämää. Yliluonnolliset ovat vain vähemmistö,
yhteiskunnan laitamilla toimiva porukka.
Myös sivuhahmot ovat mielenkiintoisia. Jean-Claudelle on
toistaiseksi varattu miespääosan rooli, vaikka muitakin kaksilahkeisia vilahtaa. Lipevänä ja hiukan
limaisena mutta silti hurmaavana ranskalaisvampyyrinä hän on oiva
kontrasti Anitan suorapuheiselle ja pragmaattiselle piikikkyydelle. Mies yrittää
jatkuvasti liehitellä Anitaa, mutta tämä ei anna periksi. Ruumiita
hän ei deittaile, täytyyhän sitä sentään jotain rajaa olla.
Poliisien mörköryhmässä riittää myös persoonallisuuksia,
samoin kuin Anitan työpaikalla, Animators Inc:ssa. Ja sitten
heitetään vielä päälle kourallinen vampyyrejä, ihmissusia,
voodoo-noitia ja muuta sellaista.
Missään vaiheessa ei mennä varsinaisesti erotiikan puolelle,
ainakaan toistaiseksi, vaikka houkutuksia kyllä riittää. Kyse on
yliluonnollisesta dekkarista, jossa on mukana romantiikkaa, ei toisin
päin. Kovasti tulee paikoin mieleen Sookie Stackhouset,
yhtäläisyyksiä on paljon. Tekisikin mieli ehkä joskus
tulevaisuudessa vertailla näitä kahta keskenään hiukan
seikkaperäisemmin. Ehkä sitten, kun olen kummassakin hiukan
pidemmällä, ja voin arvioida, mihin suuntaan ollaan menossa.
Kaiken kaikkiaan
tykkäsin. Päähenkilö on
kova mimmi, mutta silti inhimillinen. Juonenkuljetus on iskevää ja
hyvin rytmitettyä. Kirjoitustyyli on kevyttä ja nopealukuista, eikä
näissä tietysti paljon syvällisiä ajatuksia ole. Mutta toisaalta,
kuinka monessa ”tavallisessa” dekkarissakaan on: eihän
niiltäkään usein vaadita muuta kuin että sitä lukee helposti
vaikkapa mökillä. Sellaisena kuvittelisinkin myös Anitan toimivan.
Murhatarinat tosin ovat melkoisen verisiä, joten en suosittele
aivan heikkohermoisimmille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti